Osaako joku kysyä jotakin?

Tämä on kysymyksiä opiskelutaitona käsittelevän juttusarjan toinen osa. Lue ensimmäinen osa täältä.

photo-1444703686981-a3abbc4d4fe3

Onko tyhmiä kysymyksiä?

Toisin kuin joskus kuulee väitettävän, on olemassa tyhmiä kysymyksiä, niitä vain tulee vastaan aika harvoin. Eivätkä ne ole niitä kysymyksiä, joita kysyjä itse luulee tyhmiksi. Yksinkertaiset kysymykset eivät ole tyhmiä. Sellaiset kysymykset, jotka paljastavat sen, mitä et vielä tiedä, eivät ole tyhmiä. Kysymykset, jotka on kysytty usein aiemminkin, eivät ole tyhmiä. Kysymykset, jotka johtavat umpikujaan tai joihin ei ole (vielä) vastausta eivät ole tyhmiä kysymyksiä. Edes haparoivat ja epäselvät kysymykset eivät ole tyhmiä, koska ne usein auttavat ajattelemaan tarkemmin ja tunnistamaan sitä, mistä pitäisi tietää lisää.

Tyhmiä kysymyksiä ovat sellaiset, joiden avulla ei olekaan tarkoitus ymmärtää mitään. Sellaiset, joilla yritetään välttää ajattelemisen vaivaa. Jos vain haluat tietää oikean vastauksen, et ymmärtää sitä tai oppia sen avulla jotakin, kysyminen voi olla tyhmää. Kriittisyys on minusta fiksua, jatkuva kyyninen kyseenalaistaminen ei välttämättä sitä ole. Kysymiseen asenteena kuuluu avoimuus vastaukselle silloinkin, kun se yllättää ja muuttaa omia käsityksiä.

Yksinkertaiset kysymykset ovat loistavia kysymyksiä

Yksi kysymisen este voi olla odotus siitä, että pitäisi kysyä jotakin hienoa. Ajattelun ja oppimisen kannalta kysymykset ovat kuitenkin perustyökalu, joka on hyvä pitää aika yksinkertaisena.

Yksinkertainen kysymys voi olla syvällinen ja viedä meidät inhimillisen tiedon äärirajoille.  Lapset ja filosofit esittävät usein samoja kysymyksiä.

Toisaalta aivan perustavien tietojen ja lähtökohtien selkeyttämättä jättäminen takaa sen, ettei ajattelu ja oppiminen vaikeammissa kysymyksissä oikein onnistu. On harmi, jos oppiminen estyy siksi, että portit avaava kysymys kuulostaa kysyjän mielessä liian simppeliltä.

Oppitunnilla kysyminen

Oppitunnilla kysymyksiä kannattaa esittää rohkeasti ensinnäkin siksi, että silloin apu on usein lähinnä. Opettaja haluaa selittää ja selventää epäselviä kohtia. Siitähän hänelle maksetaan, niinkuin sanonta kuuluu. Opettaja ei pidä perusasioita tarkentavaa opiskelijaa tyhmänä. Pikemminkin opiskelijoiden kysymykset auttavat opettajaa hahmottamaan, mikä opiskeltavassa asiassa on vaikeaa, milloin pitäisi edetä rauhallisemmin ja mitä selittää tarkemmin. Kun opettaja saa kysymysten avulla tietoa siitä, mitä opiskelijat ajattelevat, hän pystyy myös opettamaan paremmin. Voit siis ajatella, että esittämällä kysymyksiä, autat opettajaa opettamaan paremmin ja varmistat itsellesi paremman oppitunnin.

Toinen syy, miksi kysymyksiä kannattaa esittää on, että kysymykset tekevät luennosta keskustelun. Yksisuuntainen luennointi ja vastaanottava kuunteleminen on vähän… epäluontevaa ja tarkkaavaisuutta saattaa olla vaikea pitää yllä. Myös luennoiminen on vaikeampaa ja tylsempää, jos se on vain yksinpuhelua. Niinpä tässäkin kysymykset auttavat molempia osapuolia. Luennoiva opettaja onnistuu kysymyksen avulla kohdentamaan sanottavansa paremmin. Keskustelun osapuolena oleva opiskelija puolestaan kuuntelee tarkemmin ja muistaa opettajan vastauksena esittämät asiat muita paremmin.

 

Kysyminen ongelmia ratkottaessa

Kysyminen on olennainen opiskelutaito myös silloin, kun tehtävänä on ratkaista älyllisiä pulmia, siis esimerkiksi matematiikassa. Ongelmanratkaisu lähtee siitä, että hahmotetaan mistä ongelmassa on kysymys. Selvitetään, mitä tilanteesta jo tiedetään. Selvitetään, mitä sellaista ei vielä tiedetä, joka veisi ratkaisun suuntaan. Kun ongelmaa on perannut sen verran, että tietää, mitä pitäisi tietää, että ongelma ratkeaisi, ollaan jo aika pitkällä.  Ongelmatehtävien ratkaiseminen on vaiheittaista kysymysten esittämistä ja kysymyksiin vastaamista.

Tämä selvä.

Mutta entä, jos ongelma ei ole vain paperilla, vaan myös minussa, oppijassa, joka en ymmärrä matematiikan tehtävää, esseen tehtävänantoa tai muuta oppimisen pulmaa? Entä jos olen sössinyt kokeen tai epäonnistunut projektissa? 

Väitän nyt, että kysymysten tekeminen on tässäkin tilanteessa tärkeä opiskelutaito. 

Mikä tarkalleen meni pieleen? Mitä ihan tarkkalleen et osannut?

Mitä sinun olisi pitänyt tietää tai osata? Mitä olisit voinut tehdä toisin?

Mitä sinun nyt pitäisi tietää ja ottaa selville, että pääsisit tilanteessa eteenpäin?

Tiedätkö, mitä et tiedä?

Kysymällä tarkkoja kysymyksiä ja etsimällä niiden avulla ratkaisevan puuttuvan tiedon tai tärkeimmän korjattavissa olevan taidon, virheistä ja epäonnistumisista on mahdollista oppia.

Jos jokin tehtävä tuntuu mahdottomalta, se kannattaa pilkkoa kysymysten avulla osiin. Onko tehtävässä sanoja, joiden merkitystä et tiedä? Muuta ne kysymyksiksi ja ota selvää. Kysy siis: Mikä on lukujono tai kvartaali tai mitä tarkoittaa kogniitivinen? Mitä pitää tehdä silloin, jos kirjoitetaan tekstianalyysi, ratkaistaan yhtälö tai tulkitaan tutkimuksen tuloksia. Jos pystyt tällä tavalla paikallistamaan sen asian, jonka avulla pääset eteenpäin, säästyt epämääräiseltä osamaattomuuden ja huonouden tunteelta. Niin, ja tiedät, mitä sinun on tehtävä seuraavaksi.

Taitavat opiskelijat ovat tietoisia siitä, mitä he eivät osaa. He käyttävät eniten aikaa niiden tietojen ja taitojen paikkaamiseen, mikä hyödyttää heidän oppimistaan eniten.

photo-1422429059342-a28a4f82cee7

Teksti kypsyy kysymyksistä

Opiskeluun liittyy monenlaista kirjoittamista. Ainakin aloittelevilla lukiolaisilla on joskus vaikeuksia tietää, mitä esseeseen pitäisi kirjoittaa ja miten keksii tarpeeksi paljon kirjoitettavaa. Kyky tuottaa mielekkäitä, oppiaineeseen sopivia kysymyksiä auttaa tässä valtavasti. Jos on harjoitellut opiskelemaan kysymällä, on samalla oppinut huomaamattaan taitavammaksi kirjoittajaksi. Silloin teet kysymyksiä uudesta asiasta ennen tekstin lukemista ja mietit, mitä tästä pitäisi tietää, teet aivan saman asian, joka sinun täytyy tehdä, kun kirjoitat aiheesta esseetä!

Opiskelija, joka on taitava tekemään kysymyksiä, osaa ajatella kirjoittamista tarpeeksi monipuolisesti. Lisäksi se, että vastaa yhdessä kappaleessa yhteen olennaiseen kysymykseen, tekee tekstin jäsentelystä selkeämpää. Lisäksi kysymisessä harjaantuminen auttaa pohtimaan, arvioimaan ja soveltamaan tietoa. Kysyminen on taitavaa ajattelua ja sellaista arvostetaan (ainakin lukion) kirjallisissa töissä.

Osaako joku kysyä jotakin?

Läksin ensimmäisessä osassa liikkeelle ajatuksesta, että kysyminen on opiskelutaitoa.

Oletan, että se on monille opiskelijoille näkymätön ja siksi tietoisesti kehittämättä jäävä osa opiskelutaitoa. Näin siltikin, että kysymyksissä piilee valtava oppimista siivittävä voimavara. Älyllisenä asenteena kysyminen ruokkii niin motivaatiota, muistia kuin ajattelutaitojakin. Joku on sanonut näinkin: Viisaat ihmiset ovat kehittyneet viisaiksi juuri siksi, että he ovat osanneet esittää oikeita kysymyksiä.

Kysyminen ei ole  tietämättömyyden paljastamista.

Se on taitavaa ajattelua.

 

***

Opeblogin puolelle on rakentumassa juttusarja siitä, miten opettajana käytän kysymistä oppimisen tukemiseen.

Ensimmäinen osa: Kysyviä työtapoja I: Ennakoivat kysymykset 

Miksi kysyminen on olennainen opiskelutaito

photo-1417978855732-192f9006c46a

Kun aloitat opiskelun, mietitkö hetken aikaa, mitä haluaisit tietää opiskeltavasta aiheesta? Mikä siinä on kiinnostavaa? Mitä jo tiedät ja mitä kannattaisi tietää lisää? Mihin tieto laajemmin liittyy ja mihin tietoa voi soveltaa? 

En ole nähnyt opiskelutaitokirjaa, jossa olisi oma lukunsa taidosta tehdä kysymyksiä. Sellainen pitäisi kirjoittaa, sillä kysyminen on olennainen osa taitavaa opiskelua. Kysyminen unohtuu, sitä ei opeteta ja niille, jotka sitä käyttävät, se on usein niin luonnollinen osa ajattelua, että he eivät ehkä edes tunnista käyttävänsä kysymistä opiskelutekniikkana.

Kysyminen unohtuu, jos vahingossa ajattelet oppimista valmiiksi annetun tiedon vastaanottamisena. Oppiminen on kuitenkin ajattelua. Valmis luento, valmis teksti tai muu oppimateriaali on siinä siksi, että kävisit ajatellen keskustelua sen kanssa ja tekisit siitä omaasi. Siitä oppimisessa oikeasti on kysymys, eikä se onnistu ilman kysymyksiä.

Onneksi kysymistä voi opetella. Se on yhtä paljon asennetta kuin taitoa. Kysyminen on onneksi myös suhteellisen helppoa, eikä se (harjoitteluvaiheen jälkeen) lisää opiskeluun käytettävää aikaa.

Mitä minä nyt sitten tarkoitan kysymisellä? Kysymys on lause, joka alkaa kysymyssanalla ja päättyy kysymysmerkkiin. Tutuimmassa muodossaan kysymys esitetään opettajalle silloin, kun ei ole ymmärretty jotakin. Sekin on tärkeää, mutta puhun nyt vähän toisenlaista kysymisestä. Ehkä pikemminkin kysyvästä asenteesta ja ajattelusta, jota kysyminen vaatii. Tässä mielessä kysymysten olisi hyvä reunustaa opiskeluprosessia alusta loppuun saakka. 

Tässä muutamia esimerkkejä siitä, miten kysymyksiä voi käyttää opiskelun apuna:

Kysyminen ruokkii uteliaisuutta

Entä, jos ennen uuden aiheen oppimiseen sukeltamista pysähtyisit hetkeksi miettimään, mikä sinua aiheessa kiinnostaa. Voit miettiä esimerkiksi:

  • Onko sinulla aiheesta kokemuksia? Ristiriitaisia kokemuksia? Selitystä vaativia kokemuksia?
  • Olisiko tiedosta mahdollisesti jotakin hyötyä? Mitä sen avulla voisi selittää?
  • Luuletko jo jotakin? Oletko kuuullut jotakin? Haluaisitko tarkistaa tai tarkentaa käsitystäsi?
  • Kaikki ei kiinnosta kaikkia, mutta jokaisesta aiheesta joku on kiinnostunut. Eläydy sellaisen ihmisen asemaan, joka on kiinnostunut edessä olevasta aiheesta. Mistä hän on siinä kiinnostunut? Mitä hän haluaa tietää?

Kysyminen ennen opiskelun aloittamista on hyödyllistä, koska se

  1. auttaa tunnistamaan, mikä aiheessa voisi olla kiinnostavaa
  2. auttaa tunnistamaan, mitä jo tiedät aiheesta ja mitä kokemuksia sinulla on aiheeseen liittyen
  3. virittää mieltä etsimään vastauksia kysymyksiin ja rakentamaan tietoa aiheesta

photo-1437149817972-a799113fe460

Kysyminen jäsentää tietoa

Toinen mahdollisuus on lähteä suuntaamaan tiedon hankkimista kysymysten avulla. Kysy siis: Kun olen oppinut tämän asian, mitä minun pitäisi tietää?

Harjoittele avaamaan aihe kysymysten avulla. Aseta kysymykset sen mukaan, millaista asiaa olet opiskelemassa. Tässä muutama esimerkki.

Jos yrität ymmärtää historiallista tapahtumaa, aloita kysymällä vaikkapa nämä peruskysymykset:

Kuka? 

Mitä? 

Milloin? 

Miksi? 

Jos yrität oppia käsitteen, kysy ainakin:

Mitä käsite tarkoittaa?

Miten sitä käytetään? mitä se selittää?

Millaisia esimerkkejä asiasta voi antaa? 

Mihin suurempaan kokonaisuuteen käsite liittyy? 

Tietyn oppiaineen oppimisesta osa on juuri sitä, että opit tunnistamaan minkälaisia kysymyksiä tällä tiedonalalla esitetään. Esimerkkiksi psykologinen ajattelu on osaksi juuri sitä, että osaa kysyä uudesta ilmiöstä psykologiatieteelle tyypillisiä kysymyksiä.

Kysymysten avulla jäsentäminen on hyödyllistä ennen opiskelun aloittamista, koska kysymykset ikäänkuin avaavat mielen poimimaan tietoa. Kysymykseen vastauksen etsiminen on luonnollinen tapa olla tiedon kanssa tekemisissä. Asiantuntija lukee yleensä aina etsien vastauksia häntä kiinnostaviin kysymyksiin.

photo-1429198739803-7db875882052

Kysymykset tekstin tai luennon avulla opittaessa

Asiantuntija myös yleensä kirjoittaa tai luennoi antaen vastauksia olennaisiin kysymyksiin. Kysymysten tunnistaminen on osa taitavaa lukemista ja kuuntelemista. Cal Newport* teki havainnon, että hänen haastattelemansa taitavat opiskelijat jäsensivät tietoa luennolla miettien:

Mihin kysymykseen luennoitsija nyt vastaa?

Mikä vastaus on?

Miten vastausta perustellaan?

Mitkä kysymykset jäävät avoimiksi?

Nämä kysymykset tekevät luennosta aktiivisen ajattelemisen tilanteen. Kuunteleminen kun ei ole, eikä voi olla valmiiksi pureskellun tiedon vastaanottamista. Ainakaan, jos haluat, että kuultu jää muistiin ja muodostuu oman ajattelun rakennusaineeksi.

Samanlaista kysymisen tapaa voi käyttää hyväksi myös tekstejä lukiessa. Kirjoittaja kirjoittaa usein niin, että kukin kappale koostuu yhdestä muita tärkeämmästä asiasta, jonka kirjoittaja haluaa välittää eteenpäin. Taitava lukija oppii tunnistamaan tekstissä sitä, mitä kirjoittaja kappaleessa yrittää tehdä. Ja taitava opiskelija voi jäsentää sen kysymyksen muodossa itselleen. Mihin kysymykseen tämä teksti vastaa? Jos tunnistat sen, alat tunnistaa, mikä tekstissä on tärkeää – mikä vain johdattelua, havainnollistusta tai muuta täytettä.

Toimi esimerkiksi näin:

Lue pätkä tekstiä, yksi kappale tai muu pieni kokonaisuus.

Pysähdy ja mieti: Mihin kysymykseen tämä on vastaus?

Kirjoita kysymys marginaaliin tai muistiinpanoihisi. Huomaa, miten siihen on vastattu.

Lukemisen lopuksi kertaa asiat käymällä läpi kysymykset ja vastaamalla niihin mielessäsi.

Yhdessä opiskeleminen voi olla vielä mukavampaa. Silloin voi tehdä esimerkiksi näin:

Lukekaa molemmat sama pieni osa tekstistä (yksi kappale tai muu pieni kokonaisuus).

Sopikaa, kumpi kysyy ja kumpi vastaa. Kysyjä miettii, mihin kysymykseen tekstissä vastataan. Vastaaja selittää vastauksen omin sanoin ja tarvittaessa täydennetään tekstin avulla.

Jatkakaa lukemista seuraavan pienen osan verran.

Vaihtakaa rooleja. Nyt äskeinen vastaaja kysyy ja kysyjä vastaa.

Jatkakaa vuorotellen lukemista, kysymistä ja vastaamista, kunnes opiskeltava aihe on käsitelty. Kun opiskelette uutta asiaa osat saavat olla hyvin lyhyitä. Kun kertaatte jo opittua, voitte pyrkiä hahmottamaan vähän suurempia kokonaisuuksia kerrallaan.

*Cal Newport (2007) How to become a straight-A student. 

merkit 2

Itsensä kuulusteleminen

20130910-202718.jpg

Sellainen opiskelu, johon kuuluu pinnistelyä opitun palauttamiseksi mieleen, on tutkitusti erittäin tehokasta. On parempi kerrata asioita kysymällä ja vastaamalla, kuin vain lukemalla uudelleen ja uudelleen. Lukemisen aikana tehdyt kysymykset voivat olla kertaavan mieleenpalauttamisen kannalta erinomaisen hyödyllisiä. Yhtä hyvin kysymyksiä voi miettiä jälkeenpäinkin.

Hyviä kertaavia kysymyksiä voit kehitellä esimerkiksi näiden kysymysten avulla:

Mitä opettaja saattaisi kysyä kokeessa?

Miten opitut asiat liittyvät toisiinsa?

Mitä suuria kokonaisuuksia muodostuu?

Mitkä ajatukset toistuvat?

Mihin ja miten tietoa voisi soveltaa?

Olen aiemminkin kirjoittanut mieleenpalauttavan opiskelun tärkeydestä mm. täällä.

photo-1444703686981-a3abbc4d4fe3

Yksi vastaus – kymmenen kysymystä lisää

Kun tutkija raportoi tutkimuksen tuloksia, loppuun kirjoitetaan usein kappale, jossa nimetään uusia, selvittämättömiä kysymyksiä jatkotutkimusten aiheiksi. Tutkimus alkaa kysymyksestä, jota yritetään selvittää ja päättyy uusiin kysymyksiin, joihin ei vielä tiedetä vastausta. Yksi selvitetty kysymys tuottaa monta uutta avointa kysymystä.

Miksipä oppiminen olisi yhtään erilaista?

Uusi tieto tuottaa uusia kysymyksiä. Valmista ei tule, mutta uusien kysymysten herääminen kertoo siitä, että olet ajatellut aihetta, olet kokeillut soveltaa tietoa, olet alkanut hahmottaa suurempia kokonaisuuksia. Kyky kysyä opitusta kertoo usein myös kriittisyydestä ja arviointikyvystä. On hyvän merkki, jos kysymyksiä on lopussa enemmän kuin opiskelun alkaessa.

Kysyminen on taito, jota voi ja kannattaa harjoitella.

Kuvat Unsplash CC0

 

JATKOAJATUKSIA:

Tämä on kysymyksiä käsittelevän juttusarjan ensimmäinen osa.

Lue myös toinen osa: Osaako joku kysyä jotakin?

Opeblogin puolelle on hiljalleen rakentumassa tähän liittyvä juttusarja siitä, miten opettaja voi käyttää kysymistä oppimisen tukemiseen.

 

***

 

Ajattelen, siis opin.

Näyttökuva 2016-03-09 kello 14.27.10

Tämän blogin tarkoituksena on hyödyttää opiskelutaitojaan kehittäviä opiskelijoita. Haluan pitää tämän blogin opiskelun teemablogina, jotta olennainen asia löytyy muun pohdinnan sitä sotkematta. Välillä kuitenkin tekee mieli kirjoittaa myös opettamisesta, opetusmenetelmistä tai kommentoidan jotenkin ajankohtaisia koulutuksen tuulia.

Niinpä loin itselleni myös opettajablogin otsikolla Ajattelen siis opin. Siirsin sivulle myös muutaman tänne kirjoittamani opetusaiheisen jutun. Aion pikkuhiljaa koota sivustolle helposti toistettavissa olevia hyviä työtapoja, jotka kehittävät opiskelijoiden ajattelua. Sellaisia haluan käyttää opetuksessani enemmän ja johdonmukaisemmin.

Oppimisen taidot -blogiin kirjoitan edelleen (vaikkakin harvakseen) oppimisesta, opiskelemisesta, motivaatiosta, kirjoittamisesta, ylioppilaskirjoituksista ja muusta sellaisesta, minkä arvelen kiinnostavan (myös) opiskelijoita.

Ps. Tämä olikin Oppimisen taidot -blogin sadas postaus:-)

Dysleksia

Monet kärsivät lukihäiriöstä. Videolla joitakin kuuluisia lukihäiriöisiä ja heidän kokemuksiaan.

Olen juuri aloittanut Oppimisen taidot -kurssin, jolla mietitään erityisesti lukihäiriön kanssa selviämistä. Näyttää siltä, että edessä on kiinnostavia haasteita ja motivoituneita opiskelijoita.

 

 

 

Pitäisi kirjoittaa, mutta kun en vaan pääse alkuun…

10215164_50994c9d2d_oMoni opiskelija ja kirjoittaja lienee ollut samassa tilanteessa, kuin minä tässä viime viikkoina. Pitäisi kirjoittaa, olisi ehkä aikaakin, mutta ei tule kirjoitettua. Tulee tehtyä ihan jotakin muuta. Tulee ehkä yritettyä vähän lähestyä kirjoittamista, mutta varsinaiseen työhön tuntuu olevan vaikea tarttua.

Syitä voi aina miettiä ja on joskus hyväkin miettiä… mutta siinä kuluu taas yksi ilta ja toinen ilta… Löydetyt vastaukset eivät ehkä myöskään auta eteenpäin. ”Olen laiska…”, ”On niin kiireistä…”, ”Väsyttää ja flunssakin on tulossa…” tai pahimmillaan ”Olen liian tyhmä, liian huono, liian taidoton tähän…”

Se, mikä auttaa on aloitteleminen. Aloittelemisella tarkoitan niitä ihan konkreettisia pieniä tekoja, joilla voi varovasti houkutella itsestään esille kirjoittamisvalmiutta ja tehdä kirjoittamisesta helpompaa. Tässä muutamia hyväksi havaitsemiani keinoja:

Kirjoittamisen aloittelemisen keinoja

  1. Rajaa pois turha muu tekeminen kirjoittamisen aloittamiselle varatulta ajalta. Kirjoitit sitten tai et, tänä aikana et… pelaa, selaa nettiä tai siivoa laatikoita (mitä keinoa sitten käytätkään viivytellessäsi aloittamista). Sovi myös itsesi kanssa, että et voi käyttää aloittelemiseen rajattomasti aikaa, vaan kello XX alat taas katsella telkkaria, siivota laatikoita tai pelata tietokoneella. (Voit siis vetkutella vain rajatun ajan.)
  2. Kerää kaikki tarvittava helposti saataville. Silmäile lähteitä ja materiaaleja. Selitä jollekulle ääneen jokin ajatus aiheeseen liittyen. Muistele, mikä tässä on innostavaa. Mieti, miten hyvä fiilis on sitten, kun työ on tehty.
  3. Lue aiemmin kirjoittamaasi tekstiä. Tekisikö mieli jatkaa? Parantaa jotakin?
  4. Lue jotakin uutta aiheeseen liittyvää. Jos et osaa kirjoittaa, koska et tiedä tarpeeksi tai et yhtään tiedä, mitä olet sanomassa, etsi tietoa ja täytä aukot.
  5. Lämmittele kirjoittamislihaksia. Kirjoita jotakin. Kirjoita ajatuksenvirtaa. Teeskentele kirjoittavasi oikeasti., mutta kirjoita aiheeseen liittyvä lause tai kappale, joka on ihan huono ja jonka ei ole tarkoituskaan tulla osaksi tekstiä.
  6. Kirjoita yksi lause oikeaa tekstiä. Kai sitä nyt sen verran voi itsestään pakottaa ulos?
  7. Toista ainakin kohdat 1, 5 ja 6 seuraavalla kerralla. Kun vahvistut, voit asettaa tavoitteeksi kokonaisen kappaleen.
  8. Muista, että kirjoittaminen on lukuisien perättäisten ongelmien ratkaisemista. Olisiko tässä tekstissä jokin ihan pieni juttu, jonka kenties kaikesta vastustuksestasi huolimatta voisit ratkaista tänään?

 

17491233555_8ef43b7661_z

Ps.

Tämä teksti on kirjoitettu omaan tarpeeseen.  Tekstin kirjoittaminen oli  kohdan 5. toteuttamista.  Kirjoittamiseen meni jonkin verran aikaa, mutta ehdin työlle varaamassani ajassa (kohta 1) vielä katsoa vähän sitä varsinaisesti työn alla olevaa tekstiä. Löysin kuin löysinkin sieltä yhden pienen ongelman (kohta 8), johon koin voivani tarttua. Asettamani aikarajan viimeisen 15 minuutin aikana kirjoitin melkein sivun uutta luonnostekstiä. Tästä jää nyt hyvä mieli ja tekstiin palaaminen on seuraavalla kerralla helpompaa.

Miten psykologia ja matematiikka eroavat ja mitä merkitystä sillä on yksilöllisen oppimisen kannalta?

photo-1435369882847-ebb3586d4765

Minusta se, mitä Pekka Peura on tehnyt matemattiikan opetuksen uudistamiseksi on hienoa. Kuulun Facebookissa ryhmään ”Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus”, jossa käydään keskustelua siitä, miten erilaisia yksilöllisen oppimisen sovelluksia voitaisiin kehittää eri aineisiin. Minusta Peuran tekemisessä on upeaa se, että hän on tunnistaessaan opetuksessa toistuvia ongelmia lähtenyt aktiivisesti ja ennakkoluulottomasti etsimään ratkaisuja, löytänyt niitä ja osoittanut, että monet koulussa itsestäänselvinä pidetyt käytännöt eivät ole välttämättömiä tai itsestäänselviä, vaan että asioita voidaan tehdä toisella tavalla onnistuneesti. Pekan ratkaisuihin voi tutustua myös esim. Matematiikan opetuksen tulevaisuus –sivustolla.

Yksilöllisen oppimisen ajatukset ovat herättäneet paljon kiinnostusta ja monet eri aineiden opettajat pohtivat ja tekevät kokeiluja niiden soveltamisessa erilaisiin oppimisympäristöihin ja erilaisiin aineisiin. Niin minäkin.

Minusta soveltamisessa on tärkeää lähteä ratkaisemaan juuri oman toimintaympäristön ja oppiaineen haasteita. Psykologia (oma oppiaineeni) ja matematiikka ovat aika erilaisia. Tässä vähän vertailua:

Matematiikka

  • perustuu monessa kohdin kasautuvaan tietoon: uutta asiaa ei ole edellytyksiä ymmärtää, jos aiemmat tiedot ovat puutteelliset
  • osaaminen osoitetaan ratkaisemalla ns. suljettuja ongelmia, joihin on oikea/väärä ratkaisu
  • opiskelija voi helposti tarkistaa, onko ratkaisu oikein
  • tieto rakentuu karkeasti näin: periaate  –> exeplaari –> soveltaminen uusien ongelmien ratkaisemisessa
  • tieto on olemassa tulkitsijasta irrallisena (tästä voi tietysti vääntää tietoteoreettista peistä, mutta minusta näin voi tässä yhteydessä heuristisesti ajatella)
  • on olemassa suhteellisen vakioinen matemaattisen osaamisen tietosisältö, jonka pohjlata oppimispolku voidaan rakentaa
  • kaikki opiskelevat matematiikkaa pakollisena alakoulusta alkaen

Psykologia

  • psykologinen ajattelutaito, joka on opetuksen tavoitteena perustuu hermeneuttisesti rakentuvaan ymmärtämiseen: samoihin näkökulmiin palataan uudelleen ja ymmärrys syvenee, aiemman tiedon puutteet eivät ole samalla tavalla ehdoton este mielekkäälle toiminnalle
  • osaaminen osoitetaan ajattelemalla ns. avoimia ongelmia; ongelmanratkaisun taitavuutta arvioidaan laadullisesti
  • opiskelijan on vaikeaa tunnistaa omaa osaamistaan avoimissa ongelmissa
  • tiedon lähtökohtana on teksti (luettu, puhuttu, katsottu) ja sen pohjalta tapahtuva ajatteleminen, joka johtaa ilmiöiden ymmärtämiseen aiempaa tarkemmin
  • tiedon tulkitseminen on olennaista: opettajan tehtävänä on mallintaa psykologista ajattelutapaa ja välittää hiljaista tietoa siitä, miten tämän alan asiantuntijat lähestyvät kompleksisia avoimia ongelmia, opettaja ikäänkuin kutsuu opiskelijaa osaksi psykologisesta tutkimuksesta ja teorioista käytävää keskustelua
  • psykologinen ajattelutaito ja sitä tukevat tiedot voidaan koota monella tavalla erilaiseen tutkimustietoon, teorioihin ja käsitteisiin nojautuen
  • psykologian opiskelu aloitetaan lukiossa ja se on suurelta osin valinnaista

photo-1435369882847-ebb3586d4765

Mitä tästä seuraa?

Tehtäviin perustuvat oppimispolut

Matematiikassa on valmiiksi olemassa tai kohtuullisella vaivalla generoitavissa lukuisia eritasoisia ongelmia, joiden ratkaiseminen on oppiaineen keskeisten oppimistavoitteiden näkökulmasta mielekästä. Näihin ongelmiin on olemassa oikeat vastaukset ja opiskeiijan on helppo tarkistaa, onko hän ratkaissut tehtävän oikein.

Psykologiassa tavoitteet liittyvät omaksutun tiedon soveltamiseen ja esimerkiksi ylioppilastutkinnossa ratkaistavat ongelmat ovat suurelta osin avoimia, monenlaisen tiedon soveltamista mahdollistavia ajattelutehtäviä. Hyvä näin. Yksilöllisen oppimispolun suunnittelemisen näkökulmasta tämä ero on kuitenkin ratkaiseva.

Kun aikuinen haluaa saada tietoa jostakin psykologisesta ilmiöstä, hän ei ratko tehtäviä. Paljon todennäköisemmin hän lukee kirjan tai tutkimusartikkeleita, kuuntelee luennon, keskustelee aiheesta asiantuntijan kanssa tai selvittää ajatuksiaan juttelemalla tai kirjoittamalla aiheesta. Nämä ovat tämän oppiaineen näkökulmasta luonnollisia tapoja rakentaa tietoa.

Näissä tiedon rakentamisen tavoissa on suljettujen ongelmien ratkaisemiseen verrattuna ratkaisevia eroja.

Ensinnäkin etenemistä on vaikeampi seurata ja vaikeampi arvioida.

Se, että opiskelija esimerkiksi kertoo, että on oppitunnilla lukenut tietyn tekstimäärän, ei sinänsä tunnu mielekkäältä osaamisen kriteeriltä. Se, että on ratkaissut tietyt tehtävät, tuntuu paljon paremmalta. Reaaliaineen opettaja voi yrittää ratkaista tämän ongelman näkemällä paljon vaivaa ja laatimalla sarjan opittavaan ainekseen liittyviä tehtäviä, joita opiskelija sitten voi ratkoa (ja tarkastaa itse omat vastauksensa). Tämä on työlästä ja myös aika vaikeaa. On nimittäin vaikeaa tehdä sarja suljettuja ongelmia, joiden ratkaiseminen kehittää linjakkaasti kykyä ajatella taitavasti avoimia ongelmia.

Matematiikan yksilöllisessä oppimisessa on hieman helpompaa säilyttää linjakkuus tekemisen, arvioinnin ja todellisten oppimistavoitteiden kanssa. Psykologiassa, ja ehkä muissakin reaaliaineissa, vaarana se, että tunneilla kyllä puuhastellaan (suljettujen) tehtävien parissa, mutta tekeminen ei samalla tavalla johdonmukaisesti liity siihen osaamisen, joka on tavoitteena. Ratkaisu tähän näyttäisi olevan, että laaditaan mielekkäitä, avoimia ongelmia.

Jos yrittää suoraan siirtää yksilöllisen oppimisen toimintatapaa psykologiaan, avoimissa ongelmissa on erityisiä haasteita. Opiskelijan on paljon vaikeampi itse tunnistaa tai arvioida omaa osaamistaan. Jotkut kykenevät siihen ja siinä voi kehittyä. Kuitenkin, kun tiedetään, että ihmiset ylipäätään ovat aika huonoja tunnistamaan omaa osaamistaan (kts. esimerkiksi Pauli Ohukaisen hieno artikkeli Dunning-Kruger efektistä) lienee tarpeen olettaa, että opiskelijat tarvitsevat psykologisten ajattelutehtävien arviointiin vähintään vertaistukea tai vielä todennäköisemmin opettajan palautetta.

Ei ole mahdotonta, että opettaja pystyy tällaista palautetta antamaan ja palautteen antaminen voi olla jopa varsin mielekästä. Oman kokemukseni mukaan palautteen kirjoittamiseen menee paljon aikaa, puhumattakan siitä, että onnistuisi oppituntien puitteissa ohjaamaan henkilökohtaisen palautteen avulla 30-35 yksilöllistä työskentelijää. Opettajan, joka lähtee suunnittelemaan yksilöllisen oppimisen polkua reaaliaineeseen, on hyvä olla tietoinen tästä, niin että hän voi ottaa sen resurssoinnissa huomioon. Vertaisarvioinnin organisointiin lienee monilla opettajilla hyviä käytäntöjä jo olemassa.

Tehtävätyyppi ja motivaatio 

Oppiaineelle luontevan tehtävätyypin eroista seuraa myös muita huomioitavia asioita: Motivaation syntymisen ja ylläpitämisen kannalta yksittäisten ongelmatehtävien ratkaiseminen ja niistä saatava välitön onnistumispalaute on aikalailla ihanteellista. Monet tietokonepelit perustuvat tällaiseen. Matematiikka on siis parhaimmillaan (melkein) yhtä hauskaa kuin tietokonepeli. Psykologisen ymmärryksen kehittymisen palkitsevuus on hitaampaa laatua. Vertaisin sitä pitkän romaanin lukemiseen, jossa pitää olla kärsivällisyyttä luottaa siihen, että kokonaiskuvan vähittäinen hahmottuminen on palkitsevaa ja että hitaampien kohtien läpi kannattaa kulkea, koska eihän sitä koskaan tiedä, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu.

Jotkut haluavat pelata tietokonepelejä ja toiset lukea kirjaa. Molempiin on mahdollista löytää sisäinen motivaatio. Epäilen kuitenkin, että reaaliopettaja on tehtävien luonteen vuoksi hitusen kinkkisemmässä tilanteessa niiden opiskeiljoiden kanssa, joiden sisäinen motivaatio opiskeluun on vähäinen. On vaikea tehdä sellaista tehtäväsarjaa, josta ei voisi luikerrella läpi omistautumattomalla tekemisellä. Sekä seinä eli kokemus siitä, ettei tekemättömyys kannata, että onnistumisen kokemus tulevat matematiikassa nopeammin vastaan.

photo-1436158837638-6c0bce728447

Reaaliaineiden opetuksessa on jo ykslöllisyyttä mahdollistavia elementtejä 

Edeltävien huomioiden pohjalta reaaliope voi nyt ajatella, että voi harmi, oma oppiainehan sopii yksilöllisen opetuksen hienoihin tavoitteisiin huonosti. Näin onkin, jos mallista yritettää siirtää ulkoiset piirteet sellaisenaan reaaliopetukseen. Toisaalta yksilöllinen opetus matematiikassa on kehitetty ratkaisemaan nimenomaan matematiikan opetukseen liittyviä ongelmia. Oppiaines on kasautuvaa, opettaja määrää tahdin ja yksittäinen tehtävä on sama jokaiselle opiskelijalle. Ymmärrän, että matematiikan opettajan on turhauttavaa jankata heikommille yhtä asiaa, kun kolmasosa luokasta olisi valmis menemään jo eteenpäin ja odottaa turhautuneena. Samoin on varmasti todella turhauttavaa mennä eteenpäin asiaan, jonka tietää osalla oppilaista menevän väistämättä ohi, koska he eivät vielä ehtineet ymmärtää edellistä asiaa.

Toki reaaliaineissakin on sellaisia asioita, joiden ymmärtäminen on jatkon kannalta tärkeää, mutta noin enimmäkseen kelkkaan voi hypätä aina uuden aiheen kohdalla uudestaan ja paikata aika helpostikin siinä sivussa esim. niiden käsitteiden hallintaa, jotka ovat jääneet oppimatta tai unohtuneet. Osaaminen syntyy kehämäisesti ja rakentuu vähitellen paremmaksi ymmärrykseksi.   Näin opettajalla ja opiskelijalla on uusien alkujen päivä ainakin melkein joka päivä. Ryhmän kanssa yhdessä eteneminen ei siis ole opiskelijan oppimisen kannalta samalla tavalla ”älytöntä” kuin matematiikassa varmasti välillä on.

Toisaalta reaaliaineessa tai ainakin psykologiassa, josta minulla on kokemusta, eriyttäminen ylöspäin, ei sekään ole niin hankalaa. Opiskelijan on helppo hakea lisää tietoa lähes aiheesta kuin aiheesta. Opettaja ei pysty tässä seisomaan hänen tiellään. Eriyttämistä tapahtuu myös tehtävien sisällä. Parhaat esseeaiheet ja projektitehtävät ovat sellaisia, että aiheesta innostunut, osaava opiskelija tyypillisesti näkee tehtävässä erilaisen haasteen kuin se opiskelija, jonka taidot ja tiedot ovat vasta alkutekijöissä. Jos nämä opiskelijat työskentelevät samanaikaisesti projektin kimpussa, he saattavat tehdä aivan eritasoisia kognitiivisia suorituksia esimerkiksi tiedon jäsentämisessä, käsitteiden soveltamisessa ja esitettyjen ajatusmallien arvioinnissa. Siinä missä yksi onnistuu löytämään jokin toimivan esimerkin sisäisestä mallista voi vieressä istuja esittää perusteltua kritiikkiä skeeman käsitteestä ja siitä tavasta, jolla kognitiivista toimintaa on psykologiassa tutkittu. Silti molemmat vastaavat samaan tehtävään.

Yksilöllistä oppimista suunnittelevan opettajan näkökulmasta tämä lienee pelkästää hyvä uutinen.

photo-1434077669225-1c31be460e9c

***

Tällä kirjoituksella haluan osallistua yhteisöllisestä oppimisesta käytävään keskusteluun. Ajatteluketju ei jatku johdonmukaiseen loppuun. En päädy vastaukseen siitä, mitä näistä eroista seuraa tai pitäisi seurata reaaliaineiden opetuksen uudistamisen tai yksilöllistämisen kannalta. Itseäni tämä kuitenkin auttaa miettiessän sitä, mitä kannattaa lainata muilta, mitä säilyttää vanhasta ja mitä uutta kehittää oman oppiaineen kohdalla ja omien opiskelijoiden kanssa. Keskustelu jatkuu.

Kuvat: Unspash, CC0

Muutama ajatus oppimiskäsityksistä

Minua pyydettiin johdattelemaan opettajakuntaa aiheeseen oppimiskäsitys. Minusta oppimiskäsitys liittyy käsityksiin siitä, mitä oppiminen on. Toisaalta oppimiskäsitykseen taitaa liittyä aika monia käsityksiä siitäkin, mitä oppimisen pitäisi olla tai mitä sen haluttaisiin olevan…