Muutama ajatus oppimiskäsityksistä

Minua pyydettiin johdattelemaan opettajakuntaa aiheeseen oppimiskäsitys. Minusta oppimiskäsitys liittyy käsityksiin siitä, mitä oppiminen on. Toisaalta oppimiskäsitykseen taitaa liittyä aika monia käsityksiä siitäkin, mitä oppimisen pitäisi olla tai mitä sen haluttaisiin olevan…

Mainokset

Miten selvitä, kun koulussa on tylsää?

Tätä kysyttiin Harvardin yliopistossa työskentelevältä Pasi Sahlbergilta Nyt-liitteen haastattelussa.

Jos kysyt sitä itseltäsi, linkin takaa löytyy hyviä neuvoja. Tutustu niihin. Se on tämän postauksen tärkein viesti.

Oppiminen tapahtuu harvoin ihanteellisissa olosuhteissa. Tunnit ovat liian pitkiä tai liian lyhyitä, tai liian aikaisin tai liian myöhään tai juuri ennen ruokailua, jolloin on nälkä tai juuri ruokailun jälkeen, kun on raukea. Opettajat puhuvat liikaa tai eivät selitä asioita tarpeeksi, tehtävät ovat liian helppoja tai liian vaiketa, tietokoneita ei käytetä tai niitä käytetään liikaa, opetusmenetelmät eivät sovi juuri omaan tyyliin, opettaja on liian pelottava tai liian lepsu…

Opiskelu tapahtuu pääsääntöisesti epätäydellisissä olosuhteissa, mutta usein olosuhteet ovat riittävän hyvät oppimisen kannalta. On tärkeä opiskelutaito löytää keino oppia parhaalla mahdollisella tavalla niissä olosuhteissa, joissa tosiasiallisesti on. Ei kannata jäädä odottelemaan juuri itselle sopivaa opettajaa, tehtäviä, oppimateriaalia, pienryhmää tai digitaalista ympäristöä, koska sellaista osuu harvakseen kohdalle.

Uuteen oppimistilanteeseen asettuessa kannattaa kysyä itseltää kaksi kysymystä:

  1. Miten minä voin parhaiten oppia tässä tilanteessa ja tämän opettajan kanssa? 
  2. Miten voin itse vaikuttaa tilanteeseen? 

Ainakin jossain vaiheessa on hyvä suunnata jupinaan ja epäkohtien valitteluun käytettyä energiaa oppimiseen, omien asenteiden tutkimiseen ja omien vaikutusmahdollisuuksien tutkimiseen.

Taitava opiskelija ei niin helposti juutu ympäristön tai opettajan puutteisiin, vaan löytää omat keinonsa hyötyä opetuksesta, kaikesta huolimatta.

Matemaattisia ongelmanratkaisutaitoja voi kehittää

Seuraavan artikkelin on kirjoittanut blogissa vierailijana Johanna Järnström.

 

Matematiikka: mekaanista laskemista vai ongelmanratkaisua?

Kun nykyään lähes kaikilla opiskelijoilla on käytössään tietokoneen kaltainen laskin ja/tai älypuhelin, joilla saa muutamassa sekunnissa ratkaistua yhtälöitä, derivoitua funktioita, laskettua keskihajontoja ja määritettyä käyrien leikkauspisteitä, matematiikan opetus ja opiskelu voisi ehkä yhä enemmän keskittyä laskurutiinien hiomisen sijasta ajattelua ja luovuutta vaativaan ongelmanratkaisuun. Laskurutiinien opettaminen ja opiskelu on toki paljon helpompaa, kuin matemaattisten ongelmanratkaisutaitojen opetus ja opiskelu.

Kitaraa oppii soittamaan soittamalla paljon kitaraa. Ruokaa oppii laittamaan laittamalla paljon ruokaa. Ongelmia oppii ratkaisemaan ratkaisemalla paljon ongelmia. Näin on ja tulee varmasti aina olemaan, mutta ongelmanratkaisutaitoja voi ja kannattaa myös kehittää tietoisesti.

Tämän artikkelin esittelemät ongelmanratkaisun periaatteet perustuvat matemaatikko George Pólyan (1887 – 1985) kirjoittamaan kirjaan Ratkaisemisen taito – Kuinka lähestyä matemaattisia ongelmia (englanninkielinen alkuperäisteos How to Solve It).

Ratkaisemisen_taito_kansi

Ongelmanratkaisuprosessi

Ongelmanratkaisuprosessi voidaan jakaa karkeasti neljään vaiheeseen:

1. Ensin ratkaistava ongelma täytyy ymmärtää hyvin.

2. Kun ongelma on ymmärretty hyvin, tehdään ratkaisusuunnitelma.

3. Ratkaisusuunnitelma toteutetaan.

4. Lopuksi kannattaa tarkastella ja pohtia saatua ratkaisua.

Ensimmäinen vaihe on luonnollisesti oleellinen; mitään ongelmaa ei voi yrittää ratkaista, ellei ole ymmärtänyt, mistä siinä on kyse. Ongelmanratkaisuprosessin toinen vaihe, ratkaisusuunnitelman tekeminen, on ylivoimaisesti vaikein vaihe, sillä tässä vaiheessa ongelmanratkaisijan pitäisi saada oivallus, mahdollisesti jopa suoranainen neronleimaus. Kaikki tietävät, kuinka harvinaisia ne todellisuudessa ovat. Siksi on tärkeää, että opiskelijalla on käytössään kokoelma keinoja, joilla ratkaisusuunnitelmaa voi yrittää kehitellä.

  • Ensimmäisenä keinona kannattaa aina muistella, onko joskus kohdannut samantyyppisen ongelman. Kaikkia aiempia ongelmien ratkaisuja kannattaa kierrättää ja käyttää uudelleen.
  • Jos aiemmin ratkaistuista ongelmista ei ole apua, täytyy kokeilla hieman vaativampia keinoja. Ratkaistavaa ongelmaa täytyy ehkä muokata tai sen voi yrittää palastella ja sitten ratkaista palasia erikseen.
  • Ehkä täytyy kehitellä joitakin apuongelmia tai apuelementtejä, joita alkuperäisessä ongelmassa ei varsinaisesti ole. Kannattaa yrittää käyttää analogiaa eli samankaltaisuuksia, yleistämistä eli yleisemmän ongelman ratkaisemista tai erikoistamista eli jonkin erikoistapauksen tarkastelua.
  • Joskus voi olla hyvä idea lähteä liikkeelle siitä tuloksesta, jonka haluaa saada, eli työskennellä lopusta alkuun -menetelmällä. Näihin ja lukuisiin muihin keinoihin löytyy hyviä ohjeita Pólyan kirjassa.
  • Yksi ohjeista kehottaa myös ”nukkumaan yön yli.” Joskus ongelma, jota on edellisenä päivänä pohtinut ankarasti, ratkeaa kuin itsestään seuraavana aamuna.

Ongelmanratkaisuprosessin kolmas vaihe eli ratkaisun toteuttaminen ei enää vaadi neronleimauksia, vaan lähinnä tarkkuutta ja huolellisuutta. Neljäs vaihe on se, joka yleensä unohdetaan kokonaan. Kun opiskelija saa tehtyä hankalan tehtävän, on hän yleensä enemmän kuin valmis laittamaan matematiikan kirjan kiinni ja viimein tekemään jotain ihan muuta. Jos on saanut tehtyä vaativan ja ajattelua vaativan tehtävän, kannattaisi kuitenkin vielä käyttää hetki sen pohtimiseen. Se vahvistaa ongelmanratkaisutaitoja ja ehkä helpottaa tehtävien tekemistä tulevaisuudessa.

Vaikeiden ongelmanratkaisutehtävien kanssa työskentely vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Täytyy olla valmis jättämään muut asiat pois mielestä ja keskittymään tehtävään täysillä. Mitään merkittävää ei yleensä saa aikaan pikaisella huitaisulla eikä mitään vaikeaa voi ymmärtää vain ohimennen vilkaisemalla.

Artikkelin kirjoittaja on matematiikan opettaja ja matemaatikko George Pólyan (1887 – 1985) kirjoittaman kirjan Ratkaisemisen taito – Kuinka lähestyä matemaattisia ongelmia suomentaja.

Uusi opettajuus, uusi oppiminen ja koulutuskeskustelun retoriikka

Alkuhuomautus: Tämä teksti on off topic, mitä Oppimisen taitoihin tulee ja sisältää koulutusretorista jupinaa. Paremman alustan puutteessa julkaisen sen täällä. Opiskelija, jos etsit tukea opiskelutaitoihin, valitse Navigointioppaan avulla jokin sopivampi artikkeli! 

6958130375_cd3816162a_z

Onko meneillään oppimisen vallankumous?

Eri tahoilta voin lukea siitä, miten opettajuus ja oppiminen ovat juuri nyt valtavassa muutosvaiheessa. Muutoksen mahdollistavat uudet teknologiat, joiden avulla arkisesta ja tylsäksi käyneestä oppimisesta voidaan luopua ja siirtyä digiopetukseen ja mobiilioppimiseen. Edessä on opettajan roolin muutos, uusi aika ja pilvipalveluittain diginatiiveja.

Sanat ovat uusia ja vaikuttavia. Miksi minusta kuitenkin tuntuu siltä, että olen kuullut tämän ennenkin?

On vanha tapa opettaa. (Kun minä olin opettajankoulutuksessa, se oli Paha Behaviorismi.)

Ja on uusi tapa opettaa. (Kun minä olin opettajankoulutuksessa se oli Konstruktivistinen Oppimiskäsitys.)

Ja tulossa on muutos. Valtava muutos, jonka kohtaamiseen Vanha Opettaja on riittämätön. Hän näet ei näe vanhassa mitään kehittämisen varaa, hän on sokea sen epäkohdille. Siksi Vanhalle Opettajalle pitää kerta toisensa jälkeen osoittaa, miten huonosti hänen Vanha Ajatuksensa toimii. Se tapahtuu näin.

Miten Uuden ja Vanhan välinen argumentaatio rakennetaan?*

Vanha kuvataan sen valossa, miten on toimittu ja miten on toteutettu. Valitaan erityisen realistisia esimerkkejä. Siitä huomataan, että vanha ei toimi. Jos ihanteita ja tavoitteita kuvataan, kerrotaan siitä, kuinka niiden tavoittamisessa yleensä epäonnistutaan. Vanhan huonot puolet esitellää laveasti ja ne kuvataan niin, että annetaan ymmärtää, että opetusta on toteutettu reflektoimatta, ymmärtämättä, kokonaan eteensä näkemättä. Tai no, vähintään aivan kestämättömien uskomusten varassa. (On vaikkapa uskottu, että tietoa voi puhumalla siirtää opettajan päästä opiskelijan päähän.)

Ratkaisuksi kuvataan Uusi.

Uusi maalalaan eteen houkuttelevana ja valoisana, tavoitteiden ja ihanteiden kautta. Uudesta ei kerrota, miten se arkisesti, keskinkertaisesti tai ymmärtämättömästi toteutettuna epäonnistuu. Uudesta ei kerrota, miten se parhaimmilaankin tuottaa myös omat ongelmansa ja paljastaa rajoituksensa. Siitä kerrotaan lupaukset ja rivien välissä arkisten ja keskinkertaisten ongelmien kanssa painiskeleva opettaja voi lukea vahvan toivon siitä, että muuttumalla Uuden kaltaiseksi ongelmat ja arkisuus hellittävät. Ainakin Uudet Ongelmat ovat rakentavia oppimista tukevia jänniteitä, toisin kuin Vanhassa, jossa hankaluudet kertovat pelkästään systeemin heikkoudesta ja opettajan sokeudesta. Uusi edustaa näkemistä ja oivallusta. Ja helposti myös annetaan ymmärtää, että jos et ole siinä mukana, et ole näkevien joukossa.

Mikä tässä on vaikeaa? 

Aikojen kuluessa Vanhalle ja Uudelle annetaan uusia nimiä. Se, mikä yhtenä aikana on auttamattoman reflektoimatonta ja hävettävää, on toisena aikana vallan hyväksyttävää.

Nyt hyvää opetusta on esimerkiksi digiopetus. Mobiilioppiminen on jalo oppimisen muoto – siitäkin huolimatta, että se käytännössä joskus edustaa myös paluuta myös behavioristien suosimiin monivalintatehtäviin ja muihin drilleihin, joita tietokoneilla on helppo toteuttaa. Yhtäkkiä on ihan hyvää opetusta treenauttaa käsitteiden ja määritelmien ulkoa oppimista Quizletillä, vaikka tämä aiemman behaviorsimi vastaan konstruktivismi -näkökulman valossa olisi ollut järkyttävää tiedon toistamista, irrallisten tietojen ulkoa opettelua ilman kokonaisuuksien rakentamista. Mutta nyt, kun se tapahtuu tietokoneella tai tabletilla, on se jälleen hyväksyttävää ja arvostettua.

Miksi opetusta koskevassa keskustelussa on niin vaikea kestää moninaisuutta? Opetuksen uudet muodit puhaltavat ja lupaavat opettamisen sietämättömän kompleksisuuden helpottamista ja niitä, jotka haluavat uskoa, löytyy aina. Eikä ihme, sillä monet tarjolla olevat työtavat tarjoavat hyviä ratkaisuja ja vaihtoehtoja opetuksen monipuolistamiseen.

Entä jos opetus ja oppiminen ovat tapahtumia, jotka eivät vain kertakaikkiaan mahdu tällaisiin kahtiajaotteluihin? Ei ole yhtä oikeaa tapaa opettaa – ja kaikki sen suuntainen puhe on itseasiassa melkolailla mieletöntä.  Entä jos, opettaminen on aidosti niin monimutkaista, kontekstuaalista ja vuorovaikutteista, että jokainen yhden ajatuksen liike itseasiassa enemmän vaikeuttaa kuin helpottaa opettajan tehtävää? Arkisuuden ja rajallisuuden kanssa kamppaileva opettaja tarvitsee kyllä virikkeitä ja uusia näkökulmia. Hän tarvitsee tarinoita siitä, miten joku toinen on yrittänyt ratkaista opetuksen haasteita. Hän tarvitsee ymmärrystä ja avoimia vaihtoehtoja. Toivoisin, että niitä voidaan tarjota ilman tarpeettomia vastakkainasetteluja. Minä saattaisin haluta sanoa vaikkapa, että opettaminen on läsnä olemista, mutta en halua mainostaa Läsnäolevaa Opettajuutta, jonkin muun opettajuuden vastakohtana.

Yksi esimerkki

Ajattelen historian opettajaani, joka oli vanhan linjan oppikoulunopettaja vielä peruskoulussakin. Hän opetti autoritäärisesti, opettajajohtoisesti ja kontrolloi oppituntia järkähtämättömästi. Jos hän käytti ryhmätyötä, prosessi oli nopea, kilpailullinen ja tehtävä tarkasti määritelty. Tämän lisäksi hän oli loistava havainnollistaja, motivoija ja hän onnistui johdattamaan opiskelijan ajatteluprosessia haasteiden kautta oivalluksiin. Hän puhui suurimman osan tunnista, mutta myös minä opiskelijana ajattelin historiaa koko hän tuntinsa ajan. Silti hänkään ei ollut erinomainen opettaja jokaiselle oppilaalleen. Hänestäkään ei kannata tehdä hyvän opetuksen mallikappaletta.

Muistelen häntä nyt, koska minusta tuntuu, että tarvitsemme monenlaisia kuvia onnistuvasta ja samalla rajallisesta, realistisesta opettamisesta. Hän on myöskin esimerkki siitä, että rajat Vanhan ja Uuden välillä ovat häilyviä. Opetus, joka näyttää opettajajohtoiselta, voikin olla ytimeltään hyvin konsruktivistista ja opiskelijan ajattelutaitoja tukevaa.

Usein ongelma Uudessa (mitä se sitten minäkin aikana onkaan) ei ole se, etteikö Uudessa olisi kuvattu jotakin oppimisen ja opettamisen kannalta olennaista ja tärkeää. Uutta tavoitellaan, koska se edustaa arvoja, jotka ovat tärkeitä ja joiden tavoittaminen Vanhassa ei ole onnistunut. Suunnista ja arvoista on välttämätöntä puhua. Mutta onko niistä välttämätöntä puhua kaksijakoisesti? Antaen ymmärtää, että pyörä olisi vasta nyt keksitty uudelleen? Ikäänkuin samaan hyvään ei olisi aiemmin pyritty lainkaan? Onko niin vaikeaa myöntää, että esimerkiksi konstruktivimin idea on keksitty jo ainakin sokraattisissa dialogeissa, mutta että sen (tai jonkin toisen ihanteen) toteuttaminen on vaikeaa ja onnistuu parhaimmilaankin vain rajallisesti koulutuksen erilaisissa toimintaympäristöissä? Onko vaikea sanoa yksinkertaisemmin: tätä en itse aiemmin  ymmärtänyt ja oivallukseni on nyt minulle tärkeä, ehkä sinäkin voit oppia siitä. 

Rajallinen ja moninainen opetus

Koulutuksesta pitää puhua. Koulutusta ohjaavista arvoista ja opetuksen mielekkäistä tavoitteista pitää keskustella. Mutta Uusi opetus on ehkä – uusista välineistä huolimatta – ikiaisempaa, kuin haluamme uskoa. Suurta Ratkaisua opetuksen ja oppimisen haasteisin ei ehkä olekaan luvassa. 

On hyväksyttävä moninaisuus ja paikallisuus, onnistuneiden ratkaisujen hetkellisyys, subjektiivisuus, luovuuden tarve, epäonnistumisen kokemukset ja hallitsemattomuus. On etsittävä viisautta, itsetuntemusta, ihmistuntemusta ja ihanteitakin, mutta samalla toimittava rajallisissa olosuhteissa rajallisten voimavarojen puitteissa, epäkohtia sietäen ja hyväksyen. Hyvää opetusta on kautta aikojen toteutunut jossakin. Ja koskaan se ei ole ollut itsestäänselvää seurausta jonkin muodikkaan mallin seuraamisesta.

 

 

 

* Mm. näissä tavoitteiltaan ihan kannatettavissa kirjoituksissa näkyy tämän argumentaatiorakenteen piirteitä.

http://blogi.lyseo.org/wp/2014/10/22/opettaminen-1-0-3-0/#.VHQ0kofBiYQ

http://pedagogiikkaa.blogspot.fi/2014/11/opetuksen-uudistaminen-vaatii.html

Itsekriittisyys

Kuva: cc) Ginny via Flickr

Kuva: cc) Ginny via Flickr

Sellainen itsekriittisyys, joka auttaa huomaamaan missä laadun parantaminen on vielä itselle mahdollista, on hyödyllistä ja siivittää oppimista.

Sellainen itsekriittisyys, joka johtaa siihen, että itse tuhoaa sen, mikä on hyvää, koska se ei ole täydellistä, on rajoittavaa ja haitallista.

Suhtellisuudentaju on ymmärrystä siitä, milloin tavoitella mahdollisimman hyvää ja milloin riittävän hyvää. 

Koneella vai käsin?

Lukiokoulutus on kovaa vauhtia siirtymässä digiaikaan. Opiskelijoiden odotetaan tuovan kouluun oman tietokoneen tai tabletin koulutöitä varten. Tulevaisuudessa ylioppilaskirjoituksissa kirjoitetaan vastaukset tietokoneen avulla. Kirjoittaminen siirtyy yhä enemmän tietokoneella tapahtuvaksi. Tämä muutos on herättänyt myös huolta. Onko käsin kirjoittamisella erityistä merkitystä?  Auttaako käsin kirjoittaminen oppimaan paremmin?

Tutkimukset, jotka kertovat käsin kirjoittamisen eduista ovat saaneet huomiota mediassa. Mtv uutisoi tutkimuksesta, jossa selvitettiin oppivatko lapset kirjaimia paremmin käsin kirjoittamalla, ympyröimällä vai näppäimistöltä etsimällä. Kirjoittaminen johti parhaaseen oppimiseen. Myös muistiinpanojen tekemisessä käsin kirjoittaminen näyttää vetävän pidemmän korren, ainakin mikäli kuuntelemme Pricetonin tutkijoiden tutkimustuloksia. Aivotutkija Minna Huotilainen on Ylen haastattelussa sitä mieltä, että käsin kirjoittamisella on ”kiistattomia muistihyötyjä”. Joissakin tutkimuksissa myös kehitettyjen ideoiden määrä ja laatu olivat parempia käsin kirjoitettaessa.

Ei siis ole aivan selvää, että uutuuttaan kiiltelevän läppärin onnellisen omistajan kannattaisi siirtyä kokonaan pois käsin kirjoittamisesta. Toisaalta nykylukiolaisen on välttämätöntä ottaa digtaaliset välineet haltuunsa. Tämä tarkoittaa aivan vähimmillään ainakin sitä, että hän osaa kirjoittaa tietokoneella – mielellään kymmensormijärjestelmällä sekä suhteellisen virheettömästi ja nopeasti. Lisäksi olisi hyvä osata tehdä taulukkoja, kaavoita ja miellekarttojakin. Nämä taidot eivät kehity harjoittelematta.

Kuvalähde: e_needs_a_bicycle via Flickr

Kuvalähde: e_needs_a_bicycle via Flickr

Millä tavalla käsin kirjoittaminen on erilaista kuin koneella kirjoittaminen?

1. Käsin kirjoittaminen on hidasta. Koneella kirjoittaminen nopeaa.

Tästä on ehkä hieman yllättäen etua niille, jotka tekevät muistiinpanoja käsin. Hitaus pakottaa valitsemaan tarkemmin ja ajatellummin sen sisällön, jota muistiinpanoihin kirjoitetaan. Käsin kirjoitetuissa muistiinpanoissa on vähemmän sanoja. Onnistumisen edellytyksenä on sisällön pohtiminen ja jäsentäminen, mikä puolestaan edistää oppimista.

Tutkimukset viittaavat siihen, että koneella kirjoitettaessa pohtiminen jää helposti vähemmälle ja muistiinpanot koostuvat useammin pohdiskelematta kopioiduista lauseista. Muistinpanot ovat myös pidempiä, jolloin ne helposti sisältävät myös olennaisen hahmottamista estäviä yksityiskohtia. (Toisaalta hieman pidemmät muistiinpanot, jotka ovat tulosta omasta ajattelusta ja tiedon muokkaamisesta ovat hyödyllisiä.)

Koneella kirjoittamisen nopeus on parhaimmillaan silloin, kun kirjoitetaan ylös omia ajatuksia ja tuotetaan omaa tekstiä. Ajatukset eivät ehdi karata – mutta eivät toisaalta jalostuakaan – ennen kuin päätyvät valkoisen ruudun täytteeksi. Heikoimmillaan sivut täyttyvät jäsentymättömästä sanavirrasta ja oppiminen jää erittäin pinnalliseksi, mutta silloin, ajattelu on kulkee, on hienoa, että tekstiä voi tuottaa lähes ajattelun tahdissa.

2. Koneella kirjoitettua tekstiä on helppo muokata. Käsin kirjoitettu on kirjoitettava kokonaan uudelleen.

Pidempien tekstien muokaamisessa koneella kirjoittamisella on ehdoton etu puolellaan. Tekstiä voi muokata, täydentää, poistaa ja hioa niin paljon kuin haluaa, eikä sivu koskaan suttaannu tai kulu puhki jatkuvasta kumittamisesta.

Tämä voisi vahvuus myös muistiinpanoja kirjoitettaessa. Koneelle voi palata uudelleen ja kirjoittaa muistiinpanoihin auki jääneitä kysymyksiä ja täydentää vastauksia tiedonhaun tai esim. oppikirjan lukemisen yhteydessä. Sanamuotoa ja kaavioita voi muokata ja tiivistää. Epäolennaisesta voi luopua. Jos koneella vain kopioidaan muistiinpanoja, muokattavuudesta ei ole hyötyä ja käsin kirjoittamisen rauhallisuus saattaa tuottaa paremman oppimistuloksen.

3. Koneella kirjoitettu näyttää vakioiselta. Käsiala on vaihtelevaa.

Käsin kirjoitettu vihkon sivu on itse tehdyn näköinen ja ainutlaatuinen. Se on tuotettu hitaasti ja hyvässä tapauksessa ajatuksella. Käsialan epätasaisuudet ja sivun ulkoasu voivat toimia muistivihjeenä. Käsin kirjoitetusta saattaa siksi olla helpompi palauttaa mieleen se ajattelukokonaisuus, johon teksti tai muistiinpanot liittyvät. Koneella kirjoitetun sivun ulkomuoto jää helposti jäsentymättömäksi, ellei tämän eteen näe hieman vaivaa.

Kuvallisten muistivihjeiden lisääminen ei kuitenkaan ole kovin vaikeaa ja tottunut digitaalisten muistiinpanojen tekijä voi helposti tehdä muistiinpanoistaan hyvinkin mieleenpainuvia. Digitaalisiin muistiinpanoihin voi periaatteessa lisätä kuvia, kaavioita, värejä ja tehdä niistä paremmin mieleen painuvia. (Itseasiassa näin työstetyt digitaaliset muistiinpanot voivat helposti ohittaa arkisen vihkon aukeaman visuaalisessa mieleenpainuvuudessaan, mutta työstäminen vaatii näppäryyttä ja vaivaa, tai molempia.)

Kuva: cc)   Jeffrey James Pacres via Flickr

Kuva: cc) Jeffrey James Pacres via Flickr

4. Penaalissa on kumi, terotin ja unohtunut muistilappu. Koneessa on internet, kaverit ja koko maailma.

Kaikki koneella vs. käsin kirjoittamisen tehokkuuten vaikuttavat tekijät eivät liity itse kirjoittamiseen.

Tietokoneella kirjoittaessa pitää jatkuvasti vastustaa ulkopuolisia ärsykkeitä. Viestien tarkistaminen saattaa olla hyvin automatisoitunutta ja tarkkaavaisuus karata tehtävästä kerta toisensa jälkeen. Toisaalta käsillä on myös sanakirja ja muita tietolähteitä, joista voi tarkistaa epäselväksi jääviä asioita tai tekstissä vastan tulleen vaikean käsitteen. Tarkkaavaisuustaidot ovat digiopiskelijalle erityisen tärkeitä.

Paperi ja kynä voivat olla joillekin rauhoittava ja keskittymistä tukeva välineistö. Pienen levottomuuden voi purkaa piirtelyyn ilman, että ajatukset karkaavat kovin kauas. Ruutupaperi ei tarjoa uusia virikkeitä. Käsin kirjoittaminen voi olla hyvä valinta silloin, kun haluaa suojella itseään turhilta häiriöiltä.

5a. Käsin kirjoittaminen on mukavaa. Koneella kirjoittaminen on tuskallista.

5b. Koneella kirjoittaminen on mukavaa. Käsin kirjoittaminen on tuskallista. 

Pidämme eri asioista. Kirjoittaminen, etenkin muistiinpanojen kirjoittaminen, on oppimisen väline. Sellaisella välineellä, jolla on mukava työskennellä, opiskeluun tarttuminen on helpompaa. Kynä ja paperi tuntuvat erilaisilta kädessä kuin kone ja näppäimistö. Kognitiivisesti kuormittavien asioiden tekeminen sujuu pääsääntöisesti paremmin tutussa toimintaympäristössä. Ajatteleminen ja oppiminen sujuvat myös mahdollisesti paremmin niillä välineillä, jotka tuntuvat omimmilta.

Kirjoittamisen tavalla ei välttämättä ole oppimisen kannalta olennaista merkitystä. Totumme erilaisten apuvälineiden käyttöön ja kehitymme uusissa taidoissa vähitellen taitavammiksi. Oppimisen kannalta olennaisia asioita ovat ajattelun aktiivisuus, sisältöjen ymmärtäminen ja liittäminen omiin aiempiin tietoihin. Erilaiset välineet sopivat erilaisiin tilanteisiin.

Lopuksi joitakin ajatuksia valintojen tueksi:

Kirjoita koneella (ainakin) silloin, kun

  1. käsialasi on itsellesikin mahdotonta luettavaa tai kirjoittaminen liian hidasta ja vaivalloista
  2. työstät laajoja tekstikokonaisuuksia ja joka tapauksessa irrottaudut lähteiden sanatarkasta toistamisesta
  3. käytät kirjoittamisen nopeutta hyväksesi ja tiivistät ajatuksia omin sanoin
  4. olet valmis muokkaamaan, täydentämään ja kuvallistamaan muistiinpanojasi digitaalisin keinoin
  5. tarvitset harjoitusta kymmensormijärjestelmällä kirjoittamisessa ja tekstinkäsittelytaidoissa

 Harkitse perinteistä käsin kirjoittamista silloin, kun

  1. kirjoittettavaa ei ole liian paljon ja nautit käsin kirjoittamisesta
  2. haluat tukea sisällön muistamista hitaammalla prosessoinnilla ja yksilöllisellä kirjoitusjäljellä
  3. haluat suojata itseäsi ja keskittymistäsi siirtymällä pois koneympäristöstä
  4. piirrät pikaisesti kuvia, kaavioita tai matemaattisia merkkejä osana kirjoittamistasi (tähän voit myös käyttää piirtämisen ja käsialan sallivia digitaalisia sovelluksia)
  5. huomaat, että koneella kirjoittaminen johtaa omalla kohdallasi helposti pinnallisempaan prosessointiin ja tiedon vähäiseen valikointiin

Kannattaako asiat sittenkin jättää viimeiseen iltaan?

Keskustelimme jokin aika sitten Oppimisen taidot -kurssin opiskelijoiden kanssa aikatauluista. Jotkut olivat sitä mieltä, että tehtävien aloittaminen aikaisin on ajan tuhlausta. Jos aikaa on paljon, tekemisestä ei oikein tule mitään, ei osaa keskittyä, päätyy puuhailemaan epäolennaisia ja eteneminen takkuaa. Viimeisenä iltana sen sijaan on toinen ääni kellossa: keskittyminen onnistuu ja tekstiäkin syntyy.

Miksi näin?

Onko viime tipassa tekeminen itseasiassa tehokas tapa oppia ja opiskella?

Sendhil Mullainathan ja Eldar Shafir ovat kirjoittaneet kirjan Scarcity, Why having too little means so much. He esittelevät lukuisan joukon tutkimuksia siitä, miten erilainen niukkuus vaikuttaa ihmisten ajatteluun, tunteisiin ja toimintaan. Osa havainnoista selittää hyvin myös opiskelijan työskentelyä viimeisenä iltana eli niukkojen aikaresurssien olosuhteissa.

cc) Trevor Pritchard via Flickr

cc) Trevor Pritchard via Flickr

Niukkuus siivittää ajattelua

Joskus niukkudesta on hyötyä. Ainakin näitä niukkuuden plussapuolia opiskelijat käyttävät hyödykseen:

  • Niukkuus auttaa keskittymään. Kun on rahapula ajatukset keskittyvät siihen, mistä saisi rahaa ja paljonko asiat maksavat. Kun on aikapula, aikaa ei tuhlata.
  • Niukkuus rajaa huomiokykyä. Vain tehtävään liittyvät seikat tuntuvat olennaisilta.
  • Niukkuus lisää impulsiivisuutta eli toimintaa välittömien mielijohteiden varassa. Kirjoittamisessa tästä voi olla joskus hyötyä. Jos ankara itsekritiikki ja arvioiva ajattelu tuottaa muulloin helposti lukkiutumista, saattaa viime hetken kirjoittaminen tuntua helpommalta. Enää ei ole varaa olla turhan kriittinen. Ja jos epäkohdat myöhemmin paljastuvat, itseä suojeleva selityskin on valmiina: Tein tämän kiireessä. 

Nämä psykologiset syyt johtavat siihen, että viime tingassa tekeminen on – ainakin välillä – tehokas tapa toimia.

Niukkuuden kääntöpuoli

Tiukassa aikataulussa työskenteleminen vaatii kuitenkin veronsa.

Niukuus tyhmentää

Mullainathan ja Safir tutkivat köyhyyden ja niukkuuden vaikutusta ihmisten kykyyn tehdä järkeviä päätöksia talousasioissa. He pyysivät koehenkilöitä arvioimaan omaa toimintaansa tilanteissa, jotka vaativat rahan käyttöön liittyviä ratkaisuja. Osa tilanteista oli sellaisia, että koehenkilöiden tulotason huomioiden tilanteesta selviytyminen olisi helppoa, osassa tilanteista selviytyminen olisi vaikeaa. Tämän jälkeen koehenkilöt vastasivat älykkystestityyppisiin kysymyksiin.

Tutkijat totesivat, että ihmiset, joita pyydettiin kuvittelemaan tilanne, josta heidän olisi vaikea selvitä taloudellisesti, selvisivät ratkaisevasti huonommin päättelytehtävistä. Jo pelkkä niukkuuden kuvitteleminen riitti laskemaan suoritumista älykkyystestitehtävissä merkittävästi. Suoritustason lasku oli suurempi kuin mitä saadaan mitattaessa vakavan unen puutteen vaikutusta!

(Tutkimuksessa ei todettu älykkyseroja eri tulotasosta nauttivien ihmisten välillä. Kaikki ryhmät päättelivät yhtä taitavasti silloin, jos esimerkkitarina oli sellainen, että tilanteesta selviäminen oli helppoa.)

Vaikka niukkuus auttaa kohdistamaan ajatukset aiheeseen, se ei kuitenkaan paranna ajattelukykyä kokonaisvaltaisesti. Scarcity kirjan lukuisat tutkimukset ja esimerkit viittaavat siihen, että niukkuus johtaa kognitiivisten kykyjen heikentymiseen laajalla rintamalla. Liian tiukkaan aikatauluun ajautunut opiskelija on siis myös tyhmempi opiskelija – mutta onneksi vain väliaikaisesti. 

Joustavuuden menettäminen käy kalliiksi

Jos rahat ovat tiukilla, pienikin lisäkustannus aiheuttaa stressiä ja vaatii sopeutumista ja suunnittelua. Näin myös älyllisen ponnistelun tilanteessa. Jos aikaresurssi on vedetty liian tiukalle pienetkin vastoinkäymiset voivat olla kohtalokkaita. Ei ole varaa siihen, että jotkin toimintaan liittyvät riskit toteutuvat.

Opiskelussa on aina lukuisia ulkoisia riskejä. Voit sairastua. Printteri voi hajota. Muistitikku voi syödä osan tekstistäsi (tai unohdat itse tallentaa sen). Perheesi tai ystäväsi tarvitsee sinua. Opettajat antavat ylimääräisiä tehtäviä.

Myös tehtävään itseensä saattaa kätkeytyä riskejä. Ehkä tehtävä vaatiikin enemmän ennakkovalmisteluja tai laajempaa perehtymistä, kuin mitä olit kuvitellut. Ehkä hyvään tulokseen pääseminen onkin vaikeaa. Ehkä tarvitse aikaa ajatusten kypsyttelyyn ja haudutteluun. Oman tekstin kielivirheitäkään ei oikein näe, ellei ole mahdollisuutta siirtää tekstiä hetkeksi sivuun odottamaan.

Joustavuuden menettäminen on hinta, jonka aikapaineen alla työskentelevä maksaa tehokkuuden tunteesta. Jouston puute nostaa stressin taivaisiin silloin, jos tehtävää on kasautunut paljon lyhyelle ajalle. 

Eräs opiskelija kertoi aloittavansa tehtävät aina ajoissa. Hän nautti siitä, että päivinä jolloin työ ei sujunut tai elämä oli muuten kiireisempää, hän saattoi hyvin jättää työskentelyn väliin. Aloissa ajoittaminen salli hänelle sen yleellisyyden, että hän pystyi ottamaan tilanteen ja omat voimavaransa huomioon.

cc) Thomas Leuthard via Flickr

cc) Thomas Leuthard via Flickr

Lainaaminen ja koron maksun aika

Niukkuudessa työskenteleminen johtaa helposti myös eräänlaiseen ajan ja voimavarojen lainaamisen ja koron maksamisen kierteeseen. Rahan käytössä tämä on ilmeistä.

Intian köyhät katukauppiaat lainaavat tyyppillisesti joka päivä rahat, joilla he ostavat myytävät tuotteet. Joka päivä he myös maksavat tästä korkea korkoa, tyypillisesti noin puolet päivän myyntivoitosta. Säästämällä pienen osuuden omasta voitostaan päivittäin olisi mahdollista vapautua velkakierteestä, laskennallisesti jo kuukauden kestävä säästäminen riittäisi siihen, että kauppiaalla olisi tarpeeksi pääomaa päivittäin myytävien tavaroiden ostamiseen ilman lainaa. Tämä tarkoittaisi päivittäisten tulojen kaksinkertaistumista. Kuitenkin useimmat kauppiaat ostavat velaksi päivä toisensa jälkeen. (Lähde: Scarcity, s. 123-126)

Vaikka kauppiaiden käyttäytyminen ei vaikuta kovin järkevältä, se on niukkuuden oloissa jotenkin ymmärrettävää. Niukkuus johtaa lyhytnäköiseen ajatteluun, jossa keskitytään selviämään yhdestä tilanteesta, eikä ennakoimaan elämää pitkällä tähtäimellä. Opiskelijan elämässä pääomaa voi kerätä vaikkapa opiskelemalla säännöllisesti silloinkin, kun opettaja tarkasta, onko läksyt luettu vai ei. Mutta kuinka helppoa tästä onkaan lipsua – ainakin niinä päivinä, kun jonkin toisen projektin palautuspäivä on käsillä?

Viime hetkessä työskenellessä muut asiat jäävät tämän yhden tekemisen jalkoihin Jos valvot liian myöhään otat samalla lainaa oppimiskyvystäsi seuraavana päivänä. Jos tekemistä on vähän ja joustonvaraa paljon, tämä saattaa olla  aika harmitonta. Usein kuitenkin yhden määräpäivän jälkeen lähestyy uusi määräpäivä. Pahimmillaan opiskelija tekee tehtäviä kroonisesti hieman jälkijunassa, jolloin koskaan ei synny normaalitilannetta, jossa olisi mahdollista kerätä pääomaa tekemällä niitä asioita, jotka ovat tarpeen, mutta eivät aivan välttämättömiä. Korkoa maksetaan myös stressin lisääntymisenä, itsekunnioituksen vähenemisenä ja tunteena, ettei voi itse päättää omasta työskentelystään

”Omavarainen” opiskelija onnistuu järjestämän opiskelunsa niin, että hän voi itse suunnitella tekemisiään suhteessa aikarajoihin ilman, että seuraavan päivän oppimiskyky kärsii univajeen tai vain ylikuormittumisen vuoksi. Tekeminen jo ennen aikarajaa voi parhaimmillaan olla levollista, luovaa ja tehokasta. Aikaa opiskeluun ei kulu välttämättä yhtään enempää ja työskentelyn voi ajoittaa niihin hetkiin, jolloin tekemiselle on sopivasti energiaa. Aika ihanteellista – ja yllättävän monelle vaikeaa toteuttaa käytännössä.

cc) Jack Liefer via Flickr

cc) Jack Liefer via Flickr

Aikatasapainoilijan kuntotesti

Viimeisen illan paineesta hyötyminen voi sekin olla osa hyvää opiskelutaitoa. Arvioi kuitenkin tarkasti, mitä seurauksia tekemilläsi valinnoilla on. Seuraavat listat  auttavat pohtimaan, millainen aikatauluttaminen olisi itsellesi sopivinta.

Voit jättää tekemisen ”viimeiseen iltaan”, jos

  • olet tehnyt tarvittavia ennakkovalmisteluja pitkin matkaa
  • olet suhteellisen varma siitä, ettei yllättäviä häiriötekijöitä ilmaannu
  • olet sitä tyyppiä, joka aidosti työskentelee hyvin paineen alla
  • olet tyytyväinen saamiisi tuloksiin
  • teet sen luottavaisena ja hyvillä mielin, etkä kärsi viivyttelyn aiheuttamasta stressistä
  • saat työsi viivyttelystä huolimatta palautettua ajoissa

Opettele viimeisen illan tavasta pois, jos

  • sinulla on tapana palauttaa töitä jatkuvasti myöhässä
  • haluat välttää stressiä ja tasapainottaa elämääsi
  • haluat kehittää hyviä työskentelytottumuksia tulevaisuuden haasteiden varalle (gradua ei kirjoiteta viimeisenä iltana!)
  • haluat parantaa suorituksiasi ja oppia laadullisesti enemmän
  • haluat nukkua hyvin ja oppia myös seuraavana päivänä