Pidä huolta – ohjeita etäopiskeleville

Toisen asteen oppilaitoksissa ollaan monessa paikassa siirrytty etäopetukseen. Kyselyjeni mukaan aika suuri osa opiskelijoista selviää tilanteessa hyvin tai ainakin kohtuullisesti, mutta sitten on niitä, joiden mielen hyvinvointi notkahtaa ja opiskelu kärsii. Mediassa mietitään melkein päivittäin onko nuorten maksama hinta koronatoimenpiteistä liian suuri. (Varmasti moni on myös helpottunut siitä, ettei joudu altistumaan sairausriskille ikäryhmässä, jossa positiivisten koronatestitulosten osuus oli jossain äskettäin julkaistussa selvityksessä kaikista ikäryhmistä korkein.) Joka tapauksessa päätöksiä näissä asioissa tekevät muut kuin opiskelijat tai opettajat. Opiskelijan ja meidän opettajien osaksi jää yrittää sopeutua tilanteeseen.

Tämä tarkoittaa sitä, että NYT on jokaisella ihan erityinen tehtävä pitää huolta itsestä!

Nyt on se aika, jolloin kannattaa ottaa käyttöön yksinkertaisia omaa mielenterveyttä tukevia toimia. Ihan itse. Jo tänään.

Kuulen, että opiskelijat valittavat etäkoulusta ikään kuin etäopetuksessa oleminen automaattisesti tarkoittaisi sitä, että kömmitään minuuttia ennen oppitunnin alkamista koneelle ilman aamupalaa tai aamutoimia, torkutaan siinä kamera kiinni ja toivotaan, että tää kaikki olisi jo ohi. Kännykkä on liimautunut tassuun ja pahimmassa tapauksessa ope pistetään mutelle heti, kun juttu menee puuroiseksi.

Kuule opiskelija, eihän tuossa ole mitään järkeä!

Keino 1: Aamurytmi

Photo by Gian Cescon on Unsplash

Se, että herää tarpeeksi ajoissa, tekee jonkinlaiset järkevät aamutoimet, syö aamupalaa ja pukeutuu muuhun kuin yöpukuun tapahtuu melkein itsestään silloin, kun ollaan lähikoulussa. Silloin teet sen, koska se tuntuu käytännön syistä välttämättömältä. Ja nyt sitten et tee sitä, koska se ei ole samalla tavalla välttämätäntöntä, mutta et ehkä tule ajatelleeksi, että jätät päivästä pois osuuden, joka tukee hyvinvointiasi ja jaksamistasi ihan olennaisesti!

Tarvitset päivärytmin, tarvitset aikaa käynnistyä ja valmistautua hetkeen, jolloin sinuun kohdistuu odotuksia ja vaatimuksia. Tottakai tuntuu ihan mahdottomalta tehdä tehtäviä ja seurata tuntia, jos et ole antanut itsellesi edes mahdollisuutta herätä lempeästi ja vähitellen siirtyä työskentelyvaihteelle. Tavallisesti tämä tapahtuu huomaamatta koulumatkan aikana ja kouluympäristö mielleyhtymineen vielä auttaa asiaa. Pienet vuorovaikutustilanteet muiden kanssa matkan varrella ovat nekin tärkeitä.

Voitko siis herätä vähän aiemmin?

Voitko kenties syödä aamupalaa perheen kanssa?

Voitko pestä hampaat ja käydä suihkussa, jos sitä tarvitset?

Voitko antaa itsellesi aikaa tuijottaa tyhjyyteen kahvikuppi kädessä ennen kuin alat odottaa itseltäsi mitään suorituksia?

Ymmärrän, että moni opiskelija ei käyttäydy aiemmin kuvaamallani tavalla siksi, että pitäisi sitä järkevänä, vaan on ennemminkin luisunut kyseiseen tapaan toimia, kun pakottavia syitä toimia toisin ei ole ollut. Muutokseen kannattaakin hankkia vetoapua, jos pelkkä järkipuhe ei riitä. Tarvitaan vaan vähän luovuutta. Tässä muutamia ideoita:

  • Entä jos pidät kirjaa aamuista, jolloin onnistut tässä ja palkitset itsesi, kun saat useamman aamuun striikin?
  • Entä jos sopisit jonkun opiskelukaverin kanssa Get Up Challengesta, jossa kannustatte toisianne ja laitatte toisillenne aamulla viestin tai vaikka selfien päivän asusta reippaasti ennen tuntien alkamista?
  • Entä jos turvaudut perinteiseen konstiin ja pyydät äitiä tai isää herättämään sinut, jos et ole noussut ajoissa?
  • Entä, jos kytket tähän jotain muuta vastuuta: lupaat vielä koiran ulos joka aamu tai huolehdit pikkusisaruksen aamupalasta?

Keino 2: Ulkoilu ja liikkuminen

Koronarajoituksista huolimatta ei ole pakko olla koko ajan samoissa nurkissa. Ei se tee kenellekään hyvää. Kun olet saanut itsesi päivävaatteisiin jo aamulla, on helpompi puikahtaa jossain kohtaa myös ovesta ulos. Jos harrastat aktiivisesti liikuntaa tai urheilet tavoitteellisesti tämä tuskin on ongelma ja tiedät myös kokemuksesta, että liikkuminen tukee mielen hyvinvointia. Monilla muilla – ja uskoisin, että monella, joka etäkoulusta kärsii – arkiliikunnasta putoaa etätilanteessa leijonan osa pois.

Jos sinulle on käynyt niin, että tulee päiviä, jolloin et poistu kotoa tai liiku mitenkään, tarjolla on yksi aika yksinkertainen keino oman hyvinvoinnin tukemiseen. Käy siellä pihalla, kävele edes kortteli tai pari. Tai vielä parempi, etsiydy metsään, rannalle, luontoon. Tämä tukee mielen hyvinvointia niin monella tavalla! Tarvitsemme vaihtelua. Tarvitsemme liikettä. Tarvitsemme raitista ilmaa. Tarvitsemme aikaa antaa ajatusten vaeltaa. Tarvitsemme kauneutta. Tarvitsemme yhteyttä luontoon.

Ulkoilun ja liikkeen ei tarvitse tuntua rentouttavalta ja kivalta. Ehkä se ei tunnu aluksi miltään. Ehkä ei huvita melkein ollenkaan tai ajattukset kieppuvat tyhmissä, stressaavissa asioissa. Ei se haittaa. Tämän lääkkeen vaikutus ei perustu siihen, miltä tuntuu välittömästi, vaan siihen, miltä tuntuu vähitellen, kun keho saa enemmän sitä, mitä se tarvitsee ja mielessä oleville asioille jää pikkuisen enemmän tilaa pyöriä.

Ei ole ihan huono idea lisätä päivään pieni ”koulumatka” ennen tuntien alkamista ja toinen työskentelyn päätteeksi. Piipahdus ulkoilmassa, pieni kävely tai muu liikunta näiden siirtymien kohdalla voi myös luoda tunnetta siitä, että päivä jakautuu koulupäivään ja vapaa-aikaan, vähän samaan tapaan kuin lähikoulutilanteessakin.

Photo by Jennifer Latuperisa-Andresen on Unsplash

Keino 3. Mene nukkumaan

Need I say more?

Et tietenkään jaksa opiskella tai voi hyvin, jos tingit unesta. Ei minun tätä tarvitse selittää.

Mieti, mille itsellesi tärkeälle varastat aikaa tinkimällä unesta. Mitä tarvetta ilta/yökukkuminen palvelee? Kehitä keinot ja mieti, miten voit saada tarvitsemaasi ja kaipaamaasi jo vähän aiemmin, tinkimättä unesta. Laita illaksi hälytys päälle siihen aikaan, kun iltatoimet on hyvä aloittaa. Pyri vähitellen kohti säännöllistä nukkumaanmenoaikaa, joka antaa sinulle tarpeeksi unta. Nuku enemmän, stressaa vähemmän!

Keino 4. En vaan minä

Etäopiskelu on rankkaa myös siksi, että tavalliset sosiaaliset suhteet jäävät niin vähälle. Ole siis tosi matalalla kynnyksellä yhteydessä muihin. Viestittele, kokeile vanhaa hyvää konstia ja soita puhelu (vaikka samalla kun käyt siellä kävelyllä!) tai ota videoyhteys kaveriin. Muista, että sillä toisellakin on ehkä haastavaa pysytellä etäopiskelun kanssa pinnalla. Olisitko sinä juuri se, joka voi tsempata ja piristää?

Muiden auttaminen on yksi tutkitusti tehokkaista tavoista piristää myös omaa oloa. Yksin kotona voi helposti tulla tunne, ettei omilla tekemisillä ole merkitystä oikein kenellekään. Vaikka se ei olisi totta. Sillä, mitä sinulla on annettavana muille, on aina merkitystä. Eikä sen tarvitse olla mitään isoa. Jo opettajalle tunnin lopussa huikattu moikka tai kiitos on jotakin. Ketä muita sinun ympärilläsi on? Mitä pientä voisit tehdä tänään heille?

Etäelämäntaito

En ole puhunut nyt tässä mitään opiskelusta. Se on vasta seuraava vaihe. Etäkoulussa monelle olennaisin ongelma ei taida kuitenkaan olla etäopetus ja etätilanteessa oppiminen sinänsä. Ja vaikka niihinkin liittyy haasteita, ainakin nämä perusjutut on hyvä saada ensin kuntoon. Tarvitaan ensin etäelämäntaitoa, ennen kuin mietitään tarkemmin etäopiskelutaitoa.

Jos nyt siis tuntuu, että oma hyvinvointi kärsii etäopetustilanteessa, kokeile tehdä jokin pieni muutos. Korona ei estä näitä juttuja. Jos et voi ihan mahdottoman huonosti, voit ihan oikeasti tehdä omasta olosta pikkuisen paremman tekemällä fiksumpia valintoja. Rohkaisen siihen! Mieti nämä perusasiat läpi ja tee joku muutos. Mieluiten yhdessä jonkun kaverin kanssa, jotta voitte rohkaista toisianne ja lisätä juttuun huumoria ja pientä sosiaalista painetta.

ps. Siinä tapauksessa, että voit niin huonosti, ettei tällainen oikeasti enää onnistu, hae tukea ja apua. Koululla on aikuisia sitä varten, että saa tukea tilanteeseesi.

Opi puhumalla, kirjoittaen… vuorovaikutuksessa

Sain aivan äskettäin valmiiksi käsikirjoituksen oppimisen taitoja käsittelevään kirjaan. Kirjan ajatukset – ja ajatus kirjasta – ovat kasvaneet vähitellen opetustyön ja tämän blogin kirjoittamisen aikana. Siinä vaiheessa, kun kustannussopimus allekirjoitettiin kirjasta oli olemassa suunnitelma ja muutamia valmiita lukuja. Optimistisena hetkenä saatoin ajatella, että kirjoittaminen olisi lähinnä jo ajatellun muotoilemista muillekin ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.

Tänään päätin lehteillä läpi kirjan kaikki luvut vielä kerran. Katsoin tekstiä kysyen mitä uutta löysin, oivalsin, kehittelin kirjoittamisen aikana. Siis toisin sanoen: mitä opin? Päätin merkitä uudet oivallukset ja tiedot siellä, missä niitä löytäisin.

Hämmästyin sitä, kuinka paljon merkintöjä sivuille tuli. Aloittaessani en ollutkaan ollut valmis. Aloittaessani en tiennyt, mitä tulisin tekemään – vaikka siltä saattoi silloin tuntua.

Eräässä tutkimuksessa (jonka lähde ei valitettavasti ole nyt käsillä) tutkijat vertasivat kertaamisen tehokkuutta kahdella eri tavalla kerrattaessa. Toinen ryhmä opiskelijoita, kertasi tekemällä tehtäviä, jotka edellyttivät mieleenpalauttamista. Toinen ryhmä palautti asioita mieleen selittämällä sisältöjä toiselle opiskelijalle. Tiedetään, että mieleenpalauttaminen on erittäin tehokas tapa opiskella. Tässä tutkimuksessa molemmat ryhmät hyötyivätkin harjoittelusta. Suuremman hyödyn sai kuitenkin ryhmä, joka oli selittänyt asioita ääneen toisille.

Kun minä ponnistelin saadakseni välitettyä selkeitä ja käyttökelpoisia ajatuksia kirjan tuleville lukijoille tai kun opiskelijat muotoilivat opittuja sisältöjä sanoiksi, oppiminen tehostui.

Ajatus siitä, että aivot ovat kehittyneet selviytymistä edistäviksi, selittää osaltaan tätä ilmiötä. Toiminta johon liittyy vuorovaikutusta muiden kanssa mieltyy merkityksellisenä, selviytymistä edistävänä tavalla, jota irralliseksi koettujen tietojen pänttääminen tyypillisesti ei ole.

Lisäksi kokemusten ja ajatuksen alkujen muokkaaminen kielessä valmiimmiksi, ehjemmiksi, ymmärrettävämmiksi tukee sekin oppimista.

Yhdessä oppiminen kannattaa, koska siihen liittyy tyypillisesti näitä molempia elementtejä: tieto sanallistetaan ja se saa osoitteen ja (ainakin jonkinlaisen) tarkoituksen. Vuorovaikutus on oppimisen kannalta siis aivan olennaista.

Joskus tämä kuitenkin unohtuu. Opiskelija pänttää yksin tai luottaa siihen, että riittää, kun ajatukset ovat jotenkin pyörähtäneet mielessä. Selittäminen ja selkeyttäminen unohtuu ja tieto jää ikään kuin puolitiehen.

Vuorovaikutuksessa oppiminen tapahtuu usein epävirallisesti ja siksi ehkä vähän huomaamatta. Luokkatilanteissa ja koulun käytävillä syntyy puhetta myös opituista aiheista; yksi auttaa toista; käydään keskusteluja ohjatusti ja spontaanisti. Etäopetuksesta osa tästä jää tapahtumatta, vaikka kirjallisen ilmaisun merkitys ehkä korostuukin.

Opiskelijan kannattaisi mieltää mahdollisuus vuorovaikutukseen tapana opiskella. Yhdessä höpöttelyyn voi mennä hieman enemmän aikaa, mutta samalla tapahtuu monia oppimisen kannalta hyödyllisiä asioita. Myös virtuaaliset yleisöt: kirjan oletetut lukijat tai opiskelijan tietoa kertaavan ”luennon” mielikuvissa elävät kuulijat hyödyttävät ajattelua ja oppimista.

On luonnollista olla vuorovaikutuksessa. On luonnollista oppia muita varten.

Uusi opettajuus, uusi oppiminen ja koulutuskeskustelun retoriikka

Alkuhuomautus: Tämä teksti on off topic, mitä Oppimisen taitoihin tulee ja sisältää koulutusretorista jupinaa. Paremman alustan puutteessa julkaisen sen täällä. Opiskelija, jos etsit tukea opiskelutaitoihin, valitse Navigointioppaan avulla jokin sopivampi artikkeli! 

6958130375_cd3816162a_z

Onko meneillään oppimisen vallankumous?

Eri tahoilta voin lukea siitä, miten opettajuus ja oppiminen ovat juuri nyt valtavassa muutosvaiheessa. Muutoksen mahdollistavat uudet teknologiat, joiden avulla arkisesta ja tylsäksi käyneestä oppimisesta voidaan luopua ja siirtyä digiopetukseen ja mobiilioppimiseen. Edessä on opettajan roolin muutos, uusi aika ja pilvipalveluittain diginatiiveja.

Sanat ovat uusia ja vaikuttavia. Miksi minusta kuitenkin tuntuu siltä, että olen kuullut tämän ennenkin?

On vanha tapa opettaa. (Kun minä olin opettajankoulutuksessa, se oli Paha Behaviorismi.)

Ja on uusi tapa opettaa. (Kun minä olin opettajankoulutuksessa se oli Konstruktivistinen Oppimiskäsitys.)

Ja tulossa on muutos. Valtava muutos, jonka kohtaamiseen Vanha Opettaja on riittämätön. Hän näet ei näe vanhassa mitään kehittämisen varaa, hän on sokea sen epäkohdille. Siksi Vanhalle Opettajalle pitää kerta toisensa jälkeen osoittaa, miten huonosti hänen Vanha Ajatuksensa toimii. Se tapahtuu näin.

Miten Uuden ja Vanhan välinen argumentaatio rakennetaan?*

Vanha kuvataan sen valossa, miten on toimittu ja miten on toteutettu. Valitaan erityisen realistisia esimerkkejä. Siitä huomataan, että vanha ei toimi. Jos ihanteita ja tavoitteita kuvataan, kerrotaan siitä, kuinka niiden tavoittamisessa yleensä epäonnistutaan. Vanhan huonot puolet esitellää laveasti ja ne kuvataan niin, että annetaan ymmärtää, että opetusta on toteutettu reflektoimatta, ymmärtämättä, kokonaan eteensä näkemättä. Tai no, vähintään aivan kestämättömien uskomusten varassa. (On vaikkapa uskottu, että tietoa voi puhumalla siirtää opettajan päästä opiskelijan päähän.)

Ratkaisuksi kuvataan Uusi.

Uusi maalalaan eteen houkuttelevana ja valoisana, tavoitteiden ja ihanteiden kautta. Uudesta ei kerrota, miten se arkisesti, keskinkertaisesti tai ymmärtämättömästi toteutettuna epäonnistuu. Uudesta ei kerrota, miten se parhaimmilaankin tuottaa myös omat ongelmansa ja paljastaa rajoituksensa. Siitä kerrotaan lupaukset ja rivien välissä arkisten ja keskinkertaisten ongelmien kanssa painiskeleva opettaja voi lukea vahvan toivon siitä, että muuttumalla Uuden kaltaiseksi ongelmat ja arkisuus hellittävät. Ainakin Uudet Ongelmat ovat rakentavia oppimista tukevia jänniteitä, toisin kuin Vanhassa, jossa hankaluudet kertovat pelkästään systeemin heikkoudesta ja opettajan sokeudesta. Uusi edustaa näkemistä ja oivallusta. Ja helposti myös annetaan ymmärtää, että jos et ole siinä mukana, et ole näkevien joukossa.

Mikä tässä on vaikeaa? 

Aikojen kuluessa Vanhalle ja Uudelle annetaan uusia nimiä. Se, mikä yhtenä aikana on auttamattoman reflektoimatonta ja hävettävää, on toisena aikana vallan hyväksyttävää.

Nyt hyvää opetusta on esimerkiksi digiopetus. Mobiilioppiminen on jalo oppimisen muoto – siitäkin huolimatta, että se käytännössä joskus edustaa myös paluuta myös behavioristien suosimiin monivalintatehtäviin ja muihin drilleihin, joita tietokoneilla on helppo toteuttaa. Yhtäkkiä on ihan hyvää opetusta treenauttaa käsitteiden ja määritelmien ulkoa oppimista Quizletillä, vaikka tämä aiemman behaviorsimi vastaan konstruktivismi -näkökulman valossa olisi ollut järkyttävää tiedon toistamista, irrallisten tietojen ulkoa opettelua ilman kokonaisuuksien rakentamista. Mutta nyt, kun se tapahtuu tietokoneella tai tabletilla, on se jälleen hyväksyttävää ja arvostettua.

Miksi opetusta koskevassa keskustelussa on niin vaikea kestää moninaisuutta? Opetuksen uudet muodit puhaltavat ja lupaavat opettamisen sietämättömän kompleksisuuden helpottamista ja niitä, jotka haluavat uskoa, löytyy aina. Eikä ihme, sillä monet tarjolla olevat työtavat tarjoavat hyviä ratkaisuja ja vaihtoehtoja opetuksen monipuolistamiseen.

Entä jos opetus ja oppiminen ovat tapahtumia, jotka eivät vain kertakaikkiaan mahdu tällaisiin kahtiajaotteluihin? Ei ole yhtä oikeaa tapaa opettaa – ja kaikki sen suuntainen puhe on itseasiassa melkolailla mieletöntä.  Entä jos, opettaminen on aidosti niin monimutkaista, kontekstuaalista ja vuorovaikutteista, että jokainen yhden ajatuksen liike itseasiassa enemmän vaikeuttaa kuin helpottaa opettajan tehtävää? Arkisuuden ja rajallisuuden kanssa kamppaileva opettaja tarvitsee kyllä virikkeitä ja uusia näkökulmia. Hän tarvitsee tarinoita siitä, miten joku toinen on yrittänyt ratkaista opetuksen haasteita. Hän tarvitsee ymmärrystä ja avoimia vaihtoehtoja. Toivoisin, että niitä voidaan tarjota ilman tarpeettomia vastakkainasetteluja. Minä saattaisin haluta sanoa vaikkapa, että opettaminen on läsnä olemista, mutta en halua mainostaa Läsnäolevaa Opettajuutta, jonkin muun opettajuuden vastakohtana.

Yksi esimerkki

Ajattelen historian opettajaani, joka oli vanhan linjan oppikoulunopettaja vielä peruskoulussakin. Hän opetti autoritäärisesti, opettajajohtoisesti ja kontrolloi oppituntia järkähtämättömästi. Jos hän käytti ryhmätyötä, prosessi oli nopea, kilpailullinen ja tehtävä tarkasti määritelty. Tämän lisäksi hän oli loistava havainnollistaja, motivoija ja hän onnistui johdattamaan opiskelijan ajatteluprosessia haasteiden kautta oivalluksiin. Hän puhui suurimman osan tunnista, mutta myös minä opiskelijana ajattelin historiaa koko hän tuntinsa ajan. Silti hänkään ei ollut erinomainen opettaja jokaiselle oppilaalleen. Hänestäkään ei kannata tehdä hyvän opetuksen mallikappaletta.

Muistelen häntä nyt, koska minusta tuntuu, että tarvitsemme monenlaisia kuvia onnistuvasta ja samalla rajallisesta, realistisesta opettamisesta. Hän on myöskin esimerkki siitä, että rajat Vanhan ja Uuden välillä ovat häilyviä. Opetus, joka näyttää opettajajohtoiselta, voikin olla ytimeltään hyvin konsruktivistista ja opiskelijan ajattelutaitoja tukevaa.

Usein ongelma Uudessa (mitä se sitten minäkin aikana onkaan) ei ole se, etteikö Uudessa olisi kuvattu jotakin oppimisen ja opettamisen kannalta olennaista ja tärkeää. Uutta tavoitellaan, koska se edustaa arvoja, jotka ovat tärkeitä ja joiden tavoittaminen Vanhassa ei ole onnistunut. Suunnista ja arvoista on välttämätöntä puhua. Mutta onko niistä välttämätöntä puhua kaksijakoisesti? Antaen ymmärtää, että pyörä olisi vasta nyt keksitty uudelleen? Ikäänkuin samaan hyvään ei olisi aiemmin pyritty lainkaan? Onko niin vaikeaa myöntää, että esimerkiksi konstruktivimin idea on keksitty jo ainakin sokraattisissa dialogeissa, mutta että sen (tai jonkin toisen ihanteen) toteuttaminen on vaikeaa ja onnistuu parhaimmilaankin vain rajallisesti koulutuksen erilaisissa toimintaympäristöissä? Onko vaikea sanoa yksinkertaisemmin: tätä en itse aiemmin  ymmärtänyt ja oivallukseni on nyt minulle tärkeä, ehkä sinäkin voit oppia siitä. 

Rajallinen ja moninainen opetus

Koulutuksesta pitää puhua. Koulutusta ohjaavista arvoista ja opetuksen mielekkäistä tavoitteista pitää keskustella. Mutta Uusi opetus on ehkä – uusista välineistä huolimatta – ikiaisempaa, kuin haluamme uskoa. Suurta Ratkaisua opetuksen ja oppimisen haasteisin ei ehkä olekaan luvassa. 

On hyväksyttävä moninaisuus ja paikallisuus, onnistuneiden ratkaisujen hetkellisyys, subjektiivisuus, luovuuden tarve, epäonnistumisen kokemukset ja hallitsemattomuus. On etsittävä viisautta, itsetuntemusta, ihmistuntemusta ja ihanteitakin, mutta samalla toimittava rajallisissa olosuhteissa rajallisten voimavarojen puitteissa, epäkohtia sietäen ja hyväksyen. Hyvää opetusta on kautta aikojen toteutunut jossakin. Ja koskaan se ei ole ollut itsestäänselvää seurausta jonkin muodikkaan mallin seuraamisesta.

 

 

 

* Mm. näissä tavoitteiltaan ihan kannatettavissa kirjoituksissa näkyy tämän argumentaatiorakenteen piirteitä.

http://blogi.lyseo.org/wp/2014/10/22/opettaminen-1-0-3-0/#.VHQ0kofBiYQ

http://pedagogiikkaa.blogspot.fi/2014/11/opetuksen-uudistaminen-vaatii.html

Itsekriittisyys

Kuva: cc) Ginny via Flickr

Kuva: cc) Ginny via Flickr

Sellainen itsekriittisyys, joka auttaa huomaamaan missä laadun parantaminen on vielä itselle mahdollista, on hyödyllistä ja siivittää oppimista.

Sellainen itsekriittisyys, joka johtaa siihen, että itse tuhoaa sen, mikä on hyvää, koska se ei ole täydellistä, on rajoittavaa ja haitallista.

Suhtellisuudentaju on ymmärrystä siitä, milloin tavoitella mahdollisimman hyvää ja milloin riittävän hyvää. 

Turha tieto ei liity mihinkään

Olen vähän diggaillut tätä Jukka Pojan biisiä. Tällaiselle tietointensiiviselle opettaja-ihmiselle tämä toimii hyvänä vastalääkkeenä, jos ilmenee tietotaivasoireita :-).

Toisaalta aloin miettiä, mistä kokemus turhasta, päänsekoittavasta tiedosta sitten oikein tulee. Itse saan sellaisen aikaiseksi vaikkapa surffailemalla päämäärättömästi liian pitkään ja liian monilla tietopainotteisilla nettisivustoilla. Jos setti on liian pitkä ja sekava, päässä pyörii ja ällöttää.

”Liika tieto voi sekottaa sun pään,

turha tieto ei liity mihinkään,

tietotulva vie mennessään

ja Jukka Poika kattelee ihmeissään.” 

Jukka Poika laulaa mielestäni siitä, mitä nimitetään informaatioähkyksi. Ihmiset  kuormittuvat jatkuvan informaatiotulvan alla.

Tietoähkystä en ole kuullut puhuttavan. Voisiko niin olla siksi, että jäsentynyttä ja sisäistynyttä tietoa ei voi olla liikaa?

Liika tieto on mielestäni sitä turhaa tietoa, jäsentymätöntä ja merkityksettömäksi jäävää tietoa. Sellaisen oppimisella ei liene erityistä arvoa. Irralliseksi jäävä tieto on vain informaatiota. Jäsentynyt tieto sensijaan on ajattelun pääomaa, sivistystä, kykyä olla läsnä monimutkaisessa maailmassa ja ymmärtää sitä.

Sellaisen tiedon oppiminen, joka kytkeytyy laajempaan kokonaisuuteen, esimerkiksi aiempiin tietoihin tai kokemuksiin, on helpompaa. Useimmat tässäkin blogissa esitetyt opiskelutekniikkavinkit tähtäävät ymmärtämisen kautta oppimiseen eli siihen, että tiedosta tulee enemmän kuin informaatiota. Muisti toimii merkitysten varassa ja merkityksellinen tieto jää mieleen. Tieto, joka jää irralliseksi, unohtuu.

Ehkä vähän paradoksaalisesti tiedolla on suurin vaara jäädä irralliseksi silloin, kun tietoa  on vähän. Mitä enemmän tiedät, sitä helpommin uudelle tiedolle löytyy luontevia yhteyksiä, ikäänkuin koti.

Tieto ei itsessään kuormita, vaan tiedon jäsentymättömyys. Eli, mitä vähemmän tietoa, sitä suurempi on kuormitus, kun kohdataan uutta informaatiota. Pitkällä tähtäimellä pelkkä muistitieto ei lämmitä, ajateltu ja sisäistetty tieto sen sijaan kantaa ja sykähdyttää.

Tai ainakin niin minä, tietotaivasihminen, uskon, samalla kun muistutan itselleni Juha Varron sanoin:

”Tässä suhteessa on tietenkin paras olla varovainen tiedon kanssa: tieto ei ole kaikki ja mikäli tiedon mielekkyyttä kysyy, on rajattava se alue, jolla tieto on tärkeää.”  Varto (1994) Filosofian taito, s. 115, Kirjayhtymä.

Haasteiden välttäminen on oppimisen suurin este

Olen aika vakuuttunut siitä, että oppiminen on vahvasti tunnevaltainen tapahtuma. Monissa oppimisen ihannekuvauksissa opiskelija oppii myönteisten tunteidensa siivittämänä: uteliaisuuden, innostuksen ja tiedonjanon kantamana. Hyvä niin.

Usein oppiminen tapahtuu myönteisten ja kielteisten tunteiden ristiaallokossa. Myös hankalia tunteita tarvitaan oppimisen lähtökohdaksi. Usein tarve oppia syntyy hämmennyksestä, epätietoisuudesta ja riittämättömyydestä. Se voi syntyä myös haastetuksi tulemisen kokemuksesta, tarpeesta hieman puolustautua ja näyttää itselle tai muille. Molemmissa tapauksissa on myönnettävä vähintään itselleen, että jotain puuttuu, kaikki ei ole vielä täydellistä.

Oppimiseen pyrkiminen – etenkin silloin, jos yrittää oppia jotakin aidosti merkittävää – sisältää aina myös epäonnistumisen riskin. Varmin tapa estää oppiminen, on alkaa vältellä epäonnistumista välttelemällä haastavia tilanteita, tehtäviä ja ongelmia. Haasteelliset tilanteet ovat oppimisen moottoreita. Juuri hankalat tehtävät, vaikeat tekstit, kimurantit kysymykset ja muut epämukavuudet vievät ajattelua eteenpäin.

”Ajattelemaan opitaan ajattelemalla, ottamalla haasteet vastaan ja sietämällä pulmallisiakin tilanteita.” Jorma Kuusela (Vihdin lukiossa 10.10.2012)

Myös epäonnistumiset ovat tärkeitä. Kaikkeen aktiiviseen tekemiseen liittyy epäonnistumisen mahdollisuus. Mitä suuremmat haasteet, sitä suurempi on myös epäonnistumisen mahdollisuus – jos se sellaisena halutaan nähdä. Oppimisen kannalta onkin ratkaisevaa, miten epännistumiseen suhtautuu. Epäonnistuminen tarkoittaa yksikertaisesti sitä, että sillä kertaa kokeillut keinot eivät vielä olleet oikeita tai riittäviä. Sen syvempiä päätelmiä epäonnistumisesta ei ole välttämätöntä vetää.

Jokainen epäonnistuminen antaa tietoa tilanteesta ja käytetyistä keinoista. Joku on sanonut, että asiantuntija on se, joka on tehnyt kaikki mahdolliset virheet tietyllä aluella. Toisten tekemiä virheitä on kai sitten helpompi kutsua kokemuksista oppimiseksi tai jopa elämänviisaudeksi. Entä jos omalla kohdallakin ajattelisit, että taas olet yhtä virhettä viisaampi?

Haasteiden kohtaaminen, yrittäminen ja epäonnistuminen ovat tärkeä osa oppimista. Älä lannistu niistä, vaan ajattele vielä vähän, ajattele vielä hiukan tarkemmin, etsi uusia näkökulma ja vie taitojasi eteenpäin.

Haasteiden kohtaaminen voi tuntua aluksi hankalalta, mutta juuri tähän ponnisteluun liittyy oppimisen tunneparadoksi: Kohtaamalla haasteita ja ponnistelemalla vaikeiden asioiden kimpussa tulee samalla houkutelleeksi esiin myös oppimisen myönteiset tunneaallot; uteliaisuuden, innostuksen, ja onnistumisen ilon.

Oppimisen taidot osallistuu tällä tekstillä tänään vietettävään Epäonnistumisen päivään.

***

Kuva Krissy Venosdale 

Lyhyitä mietteitä epäonnistumisesta täällä, täällä ja täällä.

Uskalla olla haavoittuva, uskalla myös epäonnistua.

Jokin aika sitten kuuntelin Brene Browinin TED-konferenssissa pitämän puheen haavoittuvuudesta, rohkeudesta ja häpeästä.  Brene  puolustaa rohkeutta olla oma itsensä, ottaa riskejä ja olla haavoittuva. Brene Brown on myös kirjoittanut oivaltavan kirjan aiheesta.

Brenen tutkimusaihe on häpeä. Hän kuvaa, kuinka häpeä nostaa päätään kahdesta suunnasta. Se saa uskomaan, ettei minusta ole mihinkään, en osaa, en kelpaa, olen riittämätön, huono, tyhmä jne.  Ja toisaalta, jos jotenkin selviää näistä ja päättää kuitenkin tehdä jotakin, se alkaa kysellä: ”Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi?”

Oppiminenkin vaatii rohkeutta olla haavoittuva, kokeilla uutta ja mahdollisesti epäonnistua. Useimmiten onnistuminen vaatii kykyä epäonnistua uudelleen ja uudelleen. Kansainvälistä epäonnistumisen päivää vietetään 13.10.2012. Sen tavoitteena on hälventää epäonnistumisiin liitettyä häpeää ja tuoda esille, miten epäonnistumiset ja vastoinkäymiset ovat osa elämää ja oppimista.

”Juhlista epäonnistumista.

Sitä ei tule pelätä. Siitä tulee oppia.”

***

Aiemmin sanottua:

Ei se mitä katsot – vaan se, mitä näet.

 

Kuva cc) Krissy Venosdale via Flickr.

Ratkaisevaa ei ole se, mitä katsot, vaan se mitä näet katsoessasi.

Koulutus, opiskelu, oppiminen on yksi mahdollisuus terästää katsetta, oppia näkemään. Oppimalla uusia sanoja ja uusia käsitteitä, jotka auttavat tarkentamaan katseen uusiin kohteisiin, oppii näkemään.  Paneutumalla muiden esittämiin näkökulmiin voi katsoa tarkemmin ja lopulta nähdä myös sellaista, jota kukaan toinen ei ole ennen havainnut. Oppimisen ja ajattelemisen ilo on uuden havaitsemisen, tarkemman näkemisen iloa. Näen ja ymmärrän. Näen enemmän.

Hyvää alkavaa viikkoa! Oppimisen iloa!

Oppimisen taidot -arvokello: Loppumiete

Toteutin arvokellon aluksi lähinnä testatakseni OPPIMISEN TAIDOT -kurssin ensimmäiselle kerralle kaavailemaani työtapaa. Ajatteluharjoitus levisi sitten tämän blogin ensimmäiseksi juttusarjaksi.

Mitä opin? 

1. Arvokellostani ei tullut menetelmän idean mukaista arvojen keskinäistä puntarointia, vaan yritin sisällyttää arvokellooni kaiken tärkeänä pitämäni ja karsia mahdollisimman vähän. Ajatteluharjoitus muokkautui oikeastaan omien tarpeideni mukaiseksi. Siitä tuli kartoitus. Ehkä joskus osaisin tehdä kellon, jossa olisi aidosti vain VIISI tärkeää asiaa ja nekin suhteutettuna toisiinsa.

2. Kartoituksessa arvokellon viiden otsikon rajoitus jäi harmittamaan.

Olisin halunnut mukaan vielä ainakin:

  • Motivaation rakentamiseen liittyvät taidot (erilleen tunnetaidoista, jonne ne nyt niputin)
  • Tilannetajun ja toimintaympäristön tuntemisen

Niistä lisää joskus myöhemmin.

3. Arvokellon voi tehdä yksin, mutta se toimii mielestäni paremmin keskustelumenetelmänä. Luulen, että menetelmän paras puoli ovat ne keskustelut, joita ryhmässä syntyy, kun tärkeitä asioita yritetään suhteuttaa toisiinsa ja asettaa tärkeysjärjestykseen.

4. Koska ajattelin harjoituksessa niin laajasti ja päädyin niin abstrakteihin luokituksiin, odotan mielenkiinnolla kurssin alkamista ja paluuta konkreettisten ja käytännällisten ongelmien ääreen. Luulen ja toivon, että opiskelijoiden arvokellot ovat paljon käytännöllisempiä ja että niistä nousee esiin ainakin joitakin selkeitä ongelmia, joita voimme lähteä yhdessä ratkomaan. Koen vähän niinkuin hahmotelleeni kurssia varten paletin, josta niitä käytännössä toteutettavia sävyjä on kätevää alkaa sekoittelemaan yhdessä opiskelijoiden kanssa.

Kurssin alettua luvassa on mietteitä opiskelijoiden arvokelloista.

5. Opettelin ja vähän opinkin blogin kirjoittamista 🙂 ja  Wordpressin ominaisuuksia.  Linkkejä sun muita päivitän näköjään vasta jälkijunassa. Jonkin aikaa menee mietteissä, miten tällaista kokonaisuutta kannattaisi rakentaa. Etenkään siitä, miten saan teksteistä helposti haettavia ja löydettäviä, en vielä hahmota kovin hyvin.

Havaintojen tekemisen vaikeus eli sen huomaaminen mikä on ilmeistä

Havaintojen tekeminen on ajattelua. Joskus tuntuu, että havaintojen tekeminen on aliarvostettu osa ajattelua. Mennään ja katsotaan, miten asia on kuulostaa liiankin helpolta. Toisaalta (erityisesti) yksinkertaisten havaintojen tekeminen on ainakin luokkatilanteissa opiskelijoille yllättävän vaikeaa. Pohdin tässä, miksi näin ja mitä asialle voisi tehdä.

Pidin oppitunnin, jolla pyysin opiskelijoita luomaan elävän mielikuvan 5-vuotiaasta ja 15-vuotiaasta. Opiskelijoiden tehtävänä oli vertailla näitä mielikuva ja yhdessä kokosimme listaa muutoksista, joita iän myötä on tapahtunut. Tämä oli osa kehityspsykologian kurssia.

Opiskelijat ajattelivat monella tavalla hyvin taitavasti. He olivat tulleet psykologian kurssille. He halusivat ajatella psykologisesti. Niinpä taululle listattiin hyvin monipuolisesti erilaisia henkisen kehityksen muutoksia kuten kyky ennakoida paremmin tulevaisuutta, kyky hahmottaa mitä toiset ajattelevat itsestä jne.

Keskustelu oli pitkä.

Keskustelun päättyessä mainitsematta oli jäänyt mm. pituuskasvu sekä useimmat motoriset ja kognitiiviset perustaidot (esim. kehon hallinta, hienomotoriikka, lukeminen, kielitaito, matemaattiset taidot jne.). Miksi tällaiset yksinkertaisiin havaintoihin liittyvät seikat jäävät mainitsematta?

Miksi näin tapahtuu paitsi minun tunneillani myös fysiikan ja kielten tunneilla? Kuvassa nähdään ”muslimi”, mutta ei niitä yksityiskohtia, joiden perusteella tulkinta on tehty. Oppikirjan fyysisiä ominaisuuksia on vaikea havaita, vaikka opettaja kuinka heiluttelisi taipuisaa kirjaa, jää huomaamatta, että kappale ei ole jäykkä*.

Tieteellinen ajattelu alkaa yksinkertaisista havainnoista

Ensimmäinen mieleen tuleva selitys liittyy siihen, mitä opiskelijat odottavat opettajan tarkoittavan. He ajattelevat, että opettaja ei ole kiinnostunut siitä, mikä on ilmeistä ja näkyy päällepäin.

Voisiko tämä liittyä käsitykseen siitä, miten tieto rakentuu? Opiskelijat eivät ehkä tiedä, että myös tieteellisessä ajattelussa tyypillisesti edetään tarkoista, mutta sinänsä yksinkertaisista havainnoista ilmiöiden selittämiseen*. He olettavat opettajan hakevan jotakin ”hienompaa” tai ”syvällisempää” ja tarjovat selityksiä ja tulkintoja havaintojen sijasta.

Yksinkertaiset havainnot ovat aliarvostettuja. Kuitenkin tarkat havainnot ovat ajattelun ja tiedonmuodostuksen kannalta erittäin tärkeitä.

Havaitseminen vaatii ajatusten pilkkomista osiin

Toinen selitys liittyy kykyyn ajatella omia ajattelutapahtumia (siis metakognitioon). Hyppäys havainnoista johtopäätöksiin tapahtuu usein aikalailla huomaamatta. Voi olla vaikea saada kiinni havainnoista, kun mieli on jo tehnyt tilanteesta tulkinnan. Ajattelua pitäisi saada ”hidastettua” niin että havaintojen tekeminen erottuu omana vaiheenaan.

Se ei kuitenkaan aina ole helppoa, koska silloin pitäisi kyetä olemaan tietoinen oman mielen toiminnasta. Pitäisi ikääkuin pysähtyä kuuntelemaan oman ajattelusysteemin ääntä ja erottamaan siinä erilaisia vaiheita, siirtymiä, johdonmukaisuuksia ja hyppyjä.

Opiskelijalle:

  • Tarkkojen havaintojen tekeminen tärkeä taito monessa oppiaineessa – arvosta sitä! 
  • Älä pelkää huomata sitä, mikä tuntuu itsestäänselvältä – harvat asiat ovat itsestäänselviä.
  • Opettele erottamaan havainnot ja tulkinnat! 
  • Kun katsoo, niin näkee! Kokeile miten paljon tietoa saat havainnoimalla jotakin kiinnostavaa kohdetta erittäin tarkasti. 

Kuva täältä.

* Kiitokset kollegoille KH & BJ!