Uusi opettajuus, uusi oppiminen ja koulutuskeskustelun retoriikka

Alkuhuomautus: Tämä teksti on off topic, mitä Oppimisen taitoihin tulee ja sisältää koulutusretorista jupinaa. Paremman alustan puutteessa julkaisen sen täällä. Opiskelija, jos etsit tukea opiskelutaitoihin, valitse Navigointioppaan avulla jokin sopivampi artikkeli! 

6958130375_cd3816162a_z

Onko meneillään oppimisen vallankumous?

Eri tahoilta voin lukea siitä, miten opettajuus ja oppiminen ovat juuri nyt valtavassa muutosvaiheessa. Muutoksen mahdollistavat uudet teknologiat, joiden avulla arkisesta ja tylsäksi käyneestä oppimisesta voidaan luopua ja siirtyä digiopetukseen ja mobiilioppimiseen. Edessä on opettajan roolin muutos, uusi aika ja pilvipalveluittain diginatiiveja.

Sanat ovat uusia ja vaikuttavia. Miksi minusta kuitenkin tuntuu siltä, että olen kuullut tämän ennenkin?

On vanha tapa opettaa. (Kun minä olin opettajankoulutuksessa, se oli Paha Behaviorismi.)

Ja on uusi tapa opettaa. (Kun minä olin opettajankoulutuksessa se oli Konstruktivistinen Oppimiskäsitys.)

Ja tulossa on muutos. Valtava muutos, jonka kohtaamiseen Vanha Opettaja on riittämätön. Hän näet ei näe vanhassa mitään kehittämisen varaa, hän on sokea sen epäkohdille. Siksi Vanhalle Opettajalle pitää kerta toisensa jälkeen osoittaa, miten huonosti hänen Vanha Ajatuksensa toimii. Se tapahtuu näin.

Miten Uuden ja Vanhan välinen argumentaatio rakennetaan?*

Vanha kuvataan sen valossa, miten on toimittu ja miten on toteutettu. Valitaan erityisen realistisia esimerkkejä. Siitä huomataan, että vanha ei toimi. Jos ihanteita ja tavoitteita kuvataan, kerrotaan siitä, kuinka niiden tavoittamisessa yleensä epäonnistutaan. Vanhan huonot puolet esitellää laveasti ja ne kuvataan niin, että annetaan ymmärtää, että opetusta on toteutettu reflektoimatta, ymmärtämättä, kokonaan eteensä näkemättä. Tai no, vähintään aivan kestämättömien uskomusten varassa. (On vaikkapa uskottu, että tietoa voi puhumalla siirtää opettajan päästä opiskelijan päähän.)

Ratkaisuksi kuvataan Uusi.

Uusi maalalaan eteen houkuttelevana ja valoisana, tavoitteiden ja ihanteiden kautta. Uudesta ei kerrota, miten se arkisesti, keskinkertaisesti tai ymmärtämättömästi toteutettuna epäonnistuu. Uudesta ei kerrota, miten se parhaimmilaankin tuottaa myös omat ongelmansa ja paljastaa rajoituksensa. Siitä kerrotaan lupaukset ja rivien välissä arkisten ja keskinkertaisten ongelmien kanssa painiskeleva opettaja voi lukea vahvan toivon siitä, että muuttumalla Uuden kaltaiseksi ongelmat ja arkisuus hellittävät. Ainakin Uudet Ongelmat ovat rakentavia oppimista tukevia jänniteitä, toisin kuin Vanhassa, jossa hankaluudet kertovat pelkästään systeemin heikkoudesta ja opettajan sokeudesta. Uusi edustaa näkemistä ja oivallusta. Ja helposti myös annetaan ymmärtää, että jos et ole siinä mukana, et ole näkevien joukossa.

Mikä tässä on vaikeaa? 

Aikojen kuluessa Vanhalle ja Uudelle annetaan uusia nimiä. Se, mikä yhtenä aikana on auttamattoman reflektoimatonta ja hävettävää, on toisena aikana vallan hyväksyttävää.

Nyt hyvää opetusta on esimerkiksi digiopetus. Mobiilioppiminen on jalo oppimisen muoto – siitäkin huolimatta, että se käytännössä joskus edustaa myös paluuta myös behavioristien suosimiin monivalintatehtäviin ja muihin drilleihin, joita tietokoneilla on helppo toteuttaa. Yhtäkkiä on ihan hyvää opetusta treenauttaa käsitteiden ja määritelmien ulkoa oppimista Quizletillä, vaikka tämä aiemman behaviorsimi vastaan konstruktivismi -näkökulman valossa olisi ollut järkyttävää tiedon toistamista, irrallisten tietojen ulkoa opettelua ilman kokonaisuuksien rakentamista. Mutta nyt, kun se tapahtuu tietokoneella tai tabletilla, on se jälleen hyväksyttävää ja arvostettua.

Miksi opetusta koskevassa keskustelussa on niin vaikea kestää moninaisuutta? Opetuksen uudet muodit puhaltavat ja lupaavat opettamisen sietämättömän kompleksisuuden helpottamista ja niitä, jotka haluavat uskoa, löytyy aina. Eikä ihme, sillä monet tarjolla olevat työtavat tarjoavat hyviä ratkaisuja ja vaihtoehtoja opetuksen monipuolistamiseen.

Entä jos opetus ja oppiminen ovat tapahtumia, jotka eivät vain kertakaikkiaan mahdu tällaisiin kahtiajaotteluihin? Ei ole yhtä oikeaa tapaa opettaa – ja kaikki sen suuntainen puhe on itseasiassa melkolailla mieletöntä.  Entä jos, opettaminen on aidosti niin monimutkaista, kontekstuaalista ja vuorovaikutteista, että jokainen yhden ajatuksen liike itseasiassa enemmän vaikeuttaa kuin helpottaa opettajan tehtävää? Arkisuuden ja rajallisuuden kanssa kamppaileva opettaja tarvitsee kyllä virikkeitä ja uusia näkökulmia. Hän tarvitsee tarinoita siitä, miten joku toinen on yrittänyt ratkaista opetuksen haasteita. Hän tarvitsee ymmärrystä ja avoimia vaihtoehtoja. Toivoisin, että niitä voidaan tarjota ilman tarpeettomia vastakkainasetteluja. Minä saattaisin haluta sanoa vaikkapa, että opettaminen on läsnä olemista, mutta en halua mainostaa Läsnäolevaa Opettajuutta, jonkin muun opettajuuden vastakohtana.

Yksi esimerkki

Ajattelen historian opettajaani, joka oli vanhan linjan oppikoulunopettaja vielä peruskoulussakin. Hän opetti autoritäärisesti, opettajajohtoisesti ja kontrolloi oppituntia järkähtämättömästi. Jos hän käytti ryhmätyötä, prosessi oli nopea, kilpailullinen ja tehtävä tarkasti määritelty. Tämän lisäksi hän oli loistava havainnollistaja, motivoija ja hän onnistui johdattamaan opiskelijan ajatteluprosessia haasteiden kautta oivalluksiin. Hän puhui suurimman osan tunnista, mutta myös minä opiskelijana ajattelin historiaa koko hän tuntinsa ajan. Silti hänkään ei ollut erinomainen opettaja jokaiselle oppilaalleen. Hänestäkään ei kannata tehdä hyvän opetuksen mallikappaletta.

Muistelen häntä nyt, koska minusta tuntuu, että tarvitsemme monenlaisia kuvia onnistuvasta ja samalla rajallisesta, realistisesta opettamisesta. Hän on myöskin esimerkki siitä, että rajat Vanhan ja Uuden välillä ovat häilyviä. Opetus, joka näyttää opettajajohtoiselta, voikin olla ytimeltään hyvin konsruktivistista ja opiskelijan ajattelutaitoja tukevaa.

Usein ongelma Uudessa (mitä se sitten minäkin aikana onkaan) ei ole se, etteikö Uudessa olisi kuvattu jotakin oppimisen ja opettamisen kannalta olennaista ja tärkeää. Uutta tavoitellaan, koska se edustaa arvoja, jotka ovat tärkeitä ja joiden tavoittaminen Vanhassa ei ole onnistunut. Suunnista ja arvoista on välttämätöntä puhua. Mutta onko niistä välttämätöntä puhua kaksijakoisesti? Antaen ymmärtää, että pyörä olisi vasta nyt keksitty uudelleen? Ikäänkuin samaan hyvään ei olisi aiemmin pyritty lainkaan? Onko niin vaikeaa myöntää, että esimerkiksi konstruktivimin idea on keksitty jo ainakin sokraattisissa dialogeissa, mutta että sen (tai jonkin toisen ihanteen) toteuttaminen on vaikeaa ja onnistuu parhaimmilaankin vain rajallisesti koulutuksen erilaisissa toimintaympäristöissä? Onko vaikea sanoa yksinkertaisemmin: tätä en itse aiemmin  ymmärtänyt ja oivallukseni on nyt minulle tärkeä, ehkä sinäkin voit oppia siitä. 

Rajallinen ja moninainen opetus

Koulutuksesta pitää puhua. Koulutusta ohjaavista arvoista ja opetuksen mielekkäistä tavoitteista pitää keskustella. Mutta Uusi opetus on ehkä – uusista välineistä huolimatta – ikiaisempaa, kuin haluamme uskoa. Suurta Ratkaisua opetuksen ja oppimisen haasteisin ei ehkä olekaan luvassa. 

On hyväksyttävä moninaisuus ja paikallisuus, onnistuneiden ratkaisujen hetkellisyys, subjektiivisuus, luovuuden tarve, epäonnistumisen kokemukset ja hallitsemattomuus. On etsittävä viisautta, itsetuntemusta, ihmistuntemusta ja ihanteitakin, mutta samalla toimittava rajallisissa olosuhteissa rajallisten voimavarojen puitteissa, epäkohtia sietäen ja hyväksyen. Hyvää opetusta on kautta aikojen toteutunut jossakin. Ja koskaan se ei ole ollut itsestäänselvää seurausta jonkin muodikkaan mallin seuraamisesta.

 

 

 

* Mm. näissä tavoitteiltaan ihan kannatettavissa kirjoituksissa näkyy tämän argumentaatiorakenteen piirteitä.

http://blogi.lyseo.org/wp/2014/10/22/opettaminen-1-0-3-0/#.VHQ0kofBiYQ

http://pedagogiikkaa.blogspot.fi/2014/11/opetuksen-uudistaminen-vaatii.html

Mainokset

Itsekriittisyys

Kuva: cc) Ginny via Flickr

Kuva: cc) Ginny via Flickr

Sellainen itsekriittisyys, joka auttaa huomaamaan missä laadun parantaminen on vielä itselle mahdollista, on hyödyllistä ja siivittää oppimista.

Sellainen itsekriittisyys, joka johtaa siihen, että itse tuhoaa sen, mikä on hyvää, koska se ei ole täydellistä, on rajoittavaa ja haitallista.

Suhtellisuudentaju on ymmärrystä siitä, milloin tavoitella mahdollisimman hyvää ja milloin riittävän hyvää. 

Turha tieto ei liity mihinkään

Olen vähän diggaillut tätä Jukka Pojan biisiä. Tällaiselle tietointensiiviselle opettaja-ihmiselle tämä toimii hyvänä vastalääkkeenä, jos ilmenee tietotaivasoireita :-).

Toisaalta aloin miettiä, mistä kokemus turhasta, päänsekoittavasta tiedosta sitten oikein tulee. Itse saan sellaisen aikaiseksi vaikkapa surffailemalla päämäärättömästi liian pitkään ja liian monilla tietopainotteisilla nettisivustoilla. Jos setti on liian pitkä ja sekava, päässä pyörii ja ällöttää.

”Liika tieto voi sekottaa sun pään,

turha tieto ei liity mihinkään,

tietotulva vie mennessään

ja Jukka Poika kattelee ihmeissään.” 

Jukka Poika laulaa mielestäni siitä, mitä nimitetään informaatioähkyksi. Ihmiset  kuormittuvat jatkuvan informaatiotulvan alla.

Tietoähkystä en ole kuullut puhuttavan. Voisiko niin olla siksi, että jäsentynyttä ja sisäistynyttä tietoa ei voi olla liikaa?

Liika tieto on mielestäni sitä turhaa tietoa, jäsentymätöntä ja merkityksettömäksi jäävää tietoa. Sellaisen oppimisella ei liene erityistä arvoa. Irralliseksi jäävä tieto on vain informaatiota. Jäsentynyt tieto sensijaan on ajattelun pääomaa, sivistystä, kykyä olla läsnä monimutkaisessa maailmassa ja ymmärtää sitä.

Sellaisen tiedon oppiminen, joka kytkeytyy laajempaan kokonaisuuteen, esimerkiksi aiempiin tietoihin tai kokemuksiin, on helpompaa. Useimmat tässäkin blogissa esitetyt opiskelutekniikkavinkit tähtäävät ymmärtämisen kautta oppimiseen eli siihen, että tiedosta tulee enemmän kuin informaatiota. Muisti toimii merkitysten varassa ja merkityksellinen tieto jää mieleen. Tieto, joka jää irralliseksi, unohtuu.

Ehkä vähän paradoksaalisesti tiedolla on suurin vaara jäädä irralliseksi silloin, kun tietoa  on vähän. Mitä enemmän tiedät, sitä helpommin uudelle tiedolle löytyy luontevia yhteyksiä, ikäänkuin koti.

Tieto ei itsessään kuormita, vaan tiedon jäsentymättömyys. Eli, mitä vähemmän tietoa, sitä suurempi on kuormitus, kun kohdataan uutta informaatiota. Pitkällä tähtäimellä pelkkä muistitieto ei lämmitä, ajateltu ja sisäistetty tieto sen sijaan kantaa ja sykähdyttää.

Tai ainakin niin minä, tietotaivasihminen, uskon, samalla kun muistutan itselleni Juha Varron sanoin:

”Tässä suhteessa on tietenkin paras olla varovainen tiedon kanssa: tieto ei ole kaikki ja mikäli tiedon mielekkyyttä kysyy, on rajattava se alue, jolla tieto on tärkeää.”  Varto (1994) Filosofian taito, s. 115, Kirjayhtymä.

Haasteiden välttäminen on oppimisen suurin este

Olen aika vakuuttunut siitä, että oppiminen on vahvasti tunnevaltainen tapahtuma. Monissa oppimisen ihannekuvauksissa opiskelija oppii myönteisten tunteidensa siivittämänä: uteliaisuuden, innostuksen ja tiedonjanon kantamana. Hyvä niin.

Usein oppiminen tapahtuu myönteisten ja kielteisten tunteiden ristiaallokossa. Myös hankalia tunteita tarvitaan oppimisen lähtökohdaksi. Usein tarve oppia syntyy hämmennyksestä, epätietoisuudesta ja riittämättömyydestä. Se voi syntyä myös haastetuksi tulemisen kokemuksesta, tarpeesta hieman puolustautua ja näyttää itselle tai muille. Molemmissa tapauksissa on myönnettävä vähintään itselleen, että jotain puuttuu, kaikki ei ole vielä täydellistä.

Oppimiseen pyrkiminen – etenkin silloin, jos yrittää oppia jotakin aidosti merkittävää – sisältää aina myös epäonnistumisen riskin. Varmin tapa estää oppiminen, on alkaa vältellä epäonnistumista välttelemällä haastavia tilanteita, tehtäviä ja ongelmia. Haasteelliset tilanteet ovat oppimisen moottoreita. Juuri hankalat tehtävät, vaikeat tekstit, kimurantit kysymykset ja muut epämukavuudet vievät ajattelua eteenpäin.

”Ajattelemaan opitaan ajattelemalla, ottamalla haasteet vastaan ja sietämällä pulmallisiakin tilanteita.” Jorma Kuusela (Vihdin lukiossa 10.10.2012)

Myös epäonnistumiset ovat tärkeitä. Kaikkeen aktiiviseen tekemiseen liittyy epäonnistumisen mahdollisuus. Mitä suuremmat haasteet, sitä suurempi on myös epäonnistumisen mahdollisuus – jos se sellaisena halutaan nähdä. Oppimisen kannalta onkin ratkaisevaa, miten epännistumiseen suhtautuu. Epäonnistuminen tarkoittaa yksikertaisesti sitä, että sillä kertaa kokeillut keinot eivät vielä olleet oikeita tai riittäviä. Sen syvempiä päätelmiä epäonnistumisesta ei ole välttämätöntä vetää.

Jokainen epäonnistuminen antaa tietoa tilanteesta ja käytetyistä keinoista. Joku on sanonut, että asiantuntija on se, joka on tehnyt kaikki mahdolliset virheet tietyllä aluella. Toisten tekemiä virheitä on kai sitten helpompi kutsua kokemuksista oppimiseksi tai jopa elämänviisaudeksi. Entä jos omalla kohdallakin ajattelisit, että taas olet yhtä virhettä viisaampi?

Haasteiden kohtaaminen, yrittäminen ja epäonnistuminen ovat tärkeä osa oppimista. Älä lannistu niistä, vaan ajattele vielä vähän, ajattele vielä hiukan tarkemmin, etsi uusia näkökulma ja vie taitojasi eteenpäin.

Haasteiden kohtaaminen voi tuntua aluksi hankalalta, mutta juuri tähän ponnisteluun liittyy oppimisen tunneparadoksi: Kohtaamalla haasteita ja ponnistelemalla vaikeiden asioiden kimpussa tulee samalla houkutelleeksi esiin myös oppimisen myönteiset tunneaallot; uteliaisuuden, innostuksen, ja onnistumisen ilon.

Oppimisen taidot osallistuu tällä tekstillä tänään vietettävään Epäonnistumisen päivään.

***

Kuva Krissy Venosdale 

Lyhyitä mietteitä epäonnistumisesta täällä, täällä ja täällä.

Uskalla olla haavoittuva, uskalla myös epäonnistua.

Jokin aika sitten kuuntelin Brene Browinin TED-konferenssissa pitämän puheen haavoittuvuudesta, rohkeudesta ja häpeästä.  Brene  puolustaa rohkeutta olla oma itsensä, ottaa riskejä ja olla haavoittuva. Brene Brown on myös kirjoittanut oivaltavan kirjan aiheesta.

Brenen tutkimusaihe on häpeä. Hän kuvaa, kuinka häpeä nostaa päätään kahdesta suunnasta. Se saa uskomaan, ettei minusta ole mihinkään, en osaa, en kelpaa, olen riittämätön, huono, tyhmä jne.  Ja toisaalta, jos jotenkin selviää näistä ja päättää kuitenkin tehdä jotakin, se alkaa kysellä: ”Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi?”

Oppiminenkin vaatii rohkeutta olla haavoittuva, kokeilla uutta ja mahdollisesti epäonnistua. Useimmiten onnistuminen vaatii kykyä epäonnistua uudelleen ja uudelleen. Kansainvälistä epäonnistumisen päivää vietetään 13.10.2012. Sen tavoitteena on hälventää epäonnistumisiin liitettyä häpeää ja tuoda esille, miten epäonnistumiset ja vastoinkäymiset ovat osa elämää ja oppimista.

”Juhlista epäonnistumista.

Sitä ei tule pelätä. Siitä tulee oppia.”

***

Aiemmin sanottua:

Ei se mitä katsot – vaan se, mitä näet.

 

Kuva cc) Krissy Venosdale via Flickr.

Ratkaisevaa ei ole se, mitä katsot, vaan se mitä näet katsoessasi.

Koulutus, opiskelu, oppiminen on yksi mahdollisuus terästää katsetta, oppia näkemään. Oppimalla uusia sanoja ja uusia käsitteitä, jotka auttavat tarkentamaan katseen uusiin kohteisiin, oppii näkemään.  Paneutumalla muiden esittämiin näkökulmiin voi katsoa tarkemmin ja lopulta nähdä myös sellaista, jota kukaan toinen ei ole ennen havainnut. Oppimisen ja ajattelemisen ilo on uuden havaitsemisen, tarkemman näkemisen iloa. Näen ja ymmärrän. Näen enemmän.

Hyvää alkavaa viikkoa! Oppimisen iloa!

Oppimisen taidot -arvokello: Loppumiete

Toteutin arvokellon aluksi lähinnä testatakseni OPPIMISEN TAIDOT -kurssin ensimmäiselle kerralle kaavailemaani työtapaa. Ajatteluharjoitus levisi sitten tämän blogin ensimmäiseksi juttusarjaksi.

Mitä opin? 

1. Arvokellostani ei tullut menetelmän idean mukaista arvojen keskinäistä puntarointia, vaan yritin sisällyttää arvokellooni kaiken tärkeänä pitämäni ja karsia mahdollisimman vähän. Ajatteluharjoitus muokkautui oikeastaan omien tarpeideni mukaiseksi. Siitä tuli kartoitus. Ehkä joskus osaisin tehdä kellon, jossa olisi aidosti vain VIISI tärkeää asiaa ja nekin suhteutettuna toisiinsa.

2. Kartoituksessa arvokellon viiden otsikon rajoitus jäi harmittamaan.

Olisin halunnut mukaan vielä ainakin:

  • Motivaation rakentamiseen liittyvät taidot (erilleen tunnetaidoista, jonne ne nyt niputin)
  • Tilannetajun ja toimintaympäristön tuntemisen

Niistä lisää joskus myöhemmin.

3. Arvokellon voi tehdä yksin, mutta se toimii mielestäni paremmin keskustelumenetelmänä. Luulen, että menetelmän paras puoli ovat ne keskustelut, joita ryhmässä syntyy, kun tärkeitä asioita yritetään suhteuttaa toisiinsa ja asettaa tärkeysjärjestykseen.

4. Koska ajattelin harjoituksessa niin laajasti ja päädyin niin abstrakteihin luokituksiin, odotan mielenkiinnolla kurssin alkamista ja paluuta konkreettisten ja käytännällisten ongelmien ääreen. Luulen ja toivon, että opiskelijoiden arvokellot ovat paljon käytännöllisempiä ja että niistä nousee esiin ainakin joitakin selkeitä ongelmia, joita voimme lähteä yhdessä ratkomaan. Koen vähän niinkuin hahmotelleeni kurssia varten paletin, josta niitä käytännössä toteutettavia sävyjä on kätevää alkaa sekoittelemaan yhdessä opiskelijoiden kanssa.

Kurssin alettua luvassa on mietteitä opiskelijoiden arvokelloista.

5. Opettelin ja vähän opinkin blogin kirjoittamista 🙂 ja  Wordpressin ominaisuuksia.  Linkkejä sun muita päivitän näköjään vasta jälkijunassa. Jonkin aikaa menee mietteissä, miten tällaista kokonaisuutta kannattaisi rakentaa. Etenkään siitä, miten saan teksteistä helposti haettavia ja löydettäviä, en vielä hahmota kovin hyvin.