Valheellinen tietämisen tunne ja miten se syntyy
Kuva: cc) Blue Square Thing via Flickr
Miks mulle aina käy niin, että kotona musta tuntuu, että osaan asiat, mutta sitten kokeessa huomaan, etten osaakaan?
Masentava tilanne. Opiskelija on saanut itsensä pinnistämään ja ponnistamaan opiskelujensa suhteen. Edellisenä iltana koealueen asiat tuntuvat tutuilta ja mieli on optimistinen. Kokeessa olo on kuin vajoaisi meren syvyyksiin. Happi loppuu ja hirvittää. Mieleen tulee vain muutamia irrallisia asioita, joista ei mitenkään saa koottua vastauksen vaatimaa kokonaisuutta. On kohdattava totuus: en sittenkään muista, en sittenkään osaa.
Tietämisen tunne
Ongelma syntyy siitä, että tietäminen ja tietämisen tunne ovat joskus eri asioita. Jos opiskelija ei käytä tarpeeksi tehokkaita keinoja testatakseen omaa osaamistaan, saattaa helposti käydä, että tietämisen tunne syntyy myös tilanteissa, joissa osaaminen ei vielä ole riittävällä tasolla.
Tässä on kysymys ns. metakognitiivisista taidoista, jotka ovat tärkeä osa oppimisen taitoja.
Mistä tietämisen tunne syntyy?
Daniel T. Willingham on selittänyt tietämisen tunteen syntymistä artikkelissaan Why student’s think they understand – when they don’t.
1. Tuttuus
Willinghamin mukaan väärää tietämisen tunnetta tuottaa ensinnäkin se, että opiskeltava aines alkaa tuntua tutulta. Tuttuus syntyy, vaikka opiskelu olisi ollut pintapuolista. Jos kirjaa availee ja selailee ja lueskelee, syntyy tuttuus, vaikka sisältöjä ei olisi koskaan kunnolla ymmärtäen opiskellut. Tästä voi helposti erehtyä päättelemään, että asiat osataan, vaikka näin ei olisikaan.
Tutkimus sanapareilla
Eräässä Willinghamin kuvaamassa tutkimuksessa (Reder & Ritter, 1992) vastaajia pyydettiin ensimmäisessä tehtävässä ajattelemaan toisiinsa liittyviä sanapareja. Toisessa tehtävässä heidän piti arvioida tietävätkö he vastauksen yksityiskohtaisia tietoja edellyttäviin kysymyksiin. Kysymyksiin myös yritettiin vastata. Jos kysymykset liittyivät ensimmäisessä tehtävässä esitettyihin sanapareihin, koehenkilöt arvelivat todennäköisemmin tietävänsä vastauksen kysymykseen.
Pelkkä tuttuus lisäsi tietämisen tunnetta, mutta ei oikean vastauksen esittämisen todennäköisyyttä.
Tutkimus laskutehtävillä
Toisessa tutkimuksessa koehenkilöiden piti ilmoittaa tietävätkö he ulkomuistista vastauksen laskutehtävään vai tarvitsevatko he aikaa vastauksen laskemiseen. Koehenkilöille esitettiin joskus sama tehtävä useaan kertaa, jolloin heillä saattoi olla muistissaan vastaus aika monimutkaiseenkin laskutoimitukseen. Virheitä arvioissa tapahtui lähinnä silloin, kun esitetyt luvut olivat esiintyneet aiemmin, mutta laskutoimitus oli muutettu.
Jos henkilö oli aiemmin laskenut laskun 85 + 43, hän vastasi todennäköisemmin, että tietää välittömästi vastauksen tehtävään 85 – 43.
Arviointi osaamisesta tapahtui siis pelkästään tuttuuden perusteella, eikä muistiin palautuvan vastauksen perusteella.
Monissa tilanteissa tuttuus toimiikin hyvänä vihjeenä tietämisestä. Nekin sisällöt, jotka aidosti tiedetään tuntuvat tutuilta. Jos tuttuus syntyy liian aikaisin tai liian pinnallisten opiskelumenetelmien seurauksena, opiskelija ei välttämättä huomaa tiedoissaan vielä ammottelevia aukkoja. Hän tulee tyytyväiseksi ja lopettaa pinnistelyn pettyäkseen jälleen kerran kokeen paljastaessa pelkän tietämisen tunteen petollisuuden.
Kuva: cc) Poopee shoopee via Flickr
2. Muut aiheeseen liittyvät tiedot
Toinen selitys virheellisille arvioille oman tiedon tasosta löytyy Willinghamin mukaan muusta aihepiiriin liittyvästä tiedosta. Olet ehkä ajatellut, että mitä enemmän jostakin asiasta tietää, sitä helpompaa on omaksua uutta tietoa samasta aiheesta. Näin varmasti onkin.
Uuden oppiminen on yleensä helpompaa, jos tiedot saa kytkettyä vanhoihin sisäisiin malleihin. Sen sijaan tutulla aihealueella saattaa olla vaikeampaa erottaa, milloin tietää asiasta juuri sen, mitä tällä kertaa on tavoiteena tietää.
Opiskelijan, joka ei tiedä mitään vaikkapa saksan kieliopista, on helppo tunnistaa, että hän ei osaa akkusatiivin ja datiivin taivuttamista. Jos taas opiskelija muistaa pari kolme taivutustaulukkoa saksan kielestä, saattaa tämä muu tieto hämätä, kun hän yrittää arvioida osaatko tällä kerralla opittavana olevat asiat.
Kun muistin perukoilta löytyy edes jotain asiaan liittyvää, opiskelija saattaa päätellä tietävänsä jo tarpeeksi. Opiskelija saattaa myös erehtyä luulemaan, että vaatimustaso tietojen laajuden ja sovelluskyvyn suhteen pysyy ennallaan, vaikka tarkoitus olisi syventää ja laajentaa näkemystä asiasta.
Tiedänkö vai enkö tiedä – siinäpä vasta kysymys!
Tehokkaat opiskelumenetelmät tuottavat enemmän kuin vain tietämisen tunteen. Valheellisen tietämisen tunteen välttämiseen ehdotan kahta hyvän oppimisen käytäntöä.
1. Syväsuuntautunut opiskelu
Tämän blogin lukijoille ei tule yllätyksenä, että opiskelussa tulisi tähdätä ymmärtämiseen pelkän pintapuolisen muistiin tallentamisen sijasta. Oppimisen tutkimuksessa tällaista opiskelua kutsutaan syväsuuntautuneeksi. Syväsuuntautuneelle oppimiselle on ominaista pyrkimys hahmottaa tietoa kokonaisuuksina ja kytkeä uusia aineksia jo aiemmin omaksuttuun tietoon. Kyselevä ja kriittinen opiskeluote auttaa välttämään valheellista tietämisen tunnetta tehokkaasti.
Käytännössä syväsuuntautunut opiskelija esimerkiksi:
- pyrkii hahmottamaan kokonaisuuksia silmäilemällä oppikirjaa etukäteen – mutta ei tyydy silmäilyn tuomaan tuttuuden tunteeseen
- muistelee aiempia tietojaan ja käsityksiään aiheesta
- herättelee kiinnostustaan miettimällä kysymyksiä ja etsimällä vastauksia
- jäsentelee tietoa omissa muistiinpanoissaan irrottautuen oppimateriaalin sanamuodoista ja rakenteesta
- etsii väitteitä ja perusteluketjuja – ja oppii yksityiskohdat yrittäessään ymmärtää pääasioita perusteellisesti
2. Mieleenpalauttaminen
Omaa tietämistään on myös syytä testata. Kun opiskeltua ainesta yrittää palauttaa mieleen, tulee nopeasti tietoiseksi oman osaamisen rajoista. Mieleenpalauttamisen hyötyjä on tutkittu jo melko kattavasti. Osa hyödyistä perustuu metakognitiivisen tietoisuuden lisääntymiseen. Opiskelija tekee havaintoja omasta osaamisestaan ja pystyy sitten kertaamaan juuri niitä asioita, jotka auttavat häntä parhaiten eteenpäin. Osaamisen kriteerinä ei tulisi pitää yksin tietämisen tunnetta. Sekään ei riitä, että tuntuu, että ymmärtää asiat, kun niitä lukee. Paras oppimisen testi on, että pysty itse selittämään asian toiselle (tai itselleen) tai suoriutumaan mallitehtävästä tai harjoituksesta itsenäisesti edeten.
Mieleenpalauttamista hyödyntäviä opiskelumenetelmiä on monenlaisia. Aiemmassa jutussa vinkkasin niistä näin:
”Älä kertaa toistamalla, vaan vaivaa muistiasi!
Palauta mieleen valitsemasi kokonaisuus. Se voi tapahtua vaikka näin:
- Selitä piirtämäsi kaavio ääneen.
- Piirrä miellekartta uudelleen muistista.
- Mieti asia läpi.
- Opeta asia muille.
- Kirjoita nopea tiivistelmä.
- Ratkaise tunnilla käsitelty ongelma itsenäisesti uudelleen.
- Selitä oppikirjassa korostetut käsitteet ja miten ne liittyvät toisiinsa.
Älä välitä, vaikka jotkin yksityiskohdat unohtuvat tai et muista kaikkea. Tavoitteena ei ole tiedon toistaminen, vaan tärkeiden ajatusten ajatteleminen uudelleen muistinvaraisesti.”
Oppimista ei ole se, että ymmärtää, kun joku selittää, vaan se että ymmärtää niin hyvin, että osaa itse selittää.
***
Joku saattaa nyt miettiä, ettei tämä päde minuun ollenkaan: osaa asian ennen ja osaan asian jälkeen, mutta kokeessa menen paniikkiin. Lukkiutuminen suoritustilanteissa selittää varmasti osan kokeessa ilmenevistä ”tyhjän pään” tilanteista. Suunnittelen kirjoittavani siitä syksyn aikana. Psykologi ja tutkija Sian Beilock on tutkinut aihetta ja hänen kirjansa Choke onkin lukulistallani. Esimakua aiheesta löydät englanniksi vaikkapa tästä artikkelista.
Oppimisen taidot 