Opi puhumalla, kirjoittaen… vuorovaikutuksessa

Sain aivan äskettäin valmiiksi käsikirjoituksen oppimisen taitoja käsittelevään kirjaan. Kirjan ajatukset – ja ajatus kirjasta – ovat kasvaneet vähitellen opetustyön ja tämän blogin kirjoittamisen aikana. Siinä vaiheessa, kun kustannussopimus allekirjoitettiin kirjasta oli olemassa suunnitelma ja muutamia valmiita lukuja. Optimistisena hetkenä saatoin ajatella, että kirjoittaminen olisi lähinnä jo ajatellun muotoilemista muillekin ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.

Tänään päätin lehteillä läpi kirjan kaikki luvut vielä kerran. Katsoin tekstiä kysyen mitä uutta löysin, oivalsin, kehittelin kirjoittamisen aikana. Siis toisin sanoen: mitä opin? Päätin merkitä uudet oivallukset ja tiedot siellä, missä niitä löytäisin.

Hämmästyin sitä, kuinka paljon merkintöjä sivuille tuli. Aloittaessani en ollutkaan ollut valmis. Aloittaessani en tiennyt, mitä tulisin tekemään – vaikka siltä saattoi silloin tuntua.

Eräässä tutkimuksessa (jonka lähde ei valitettavasti ole nyt käsillä) tutkijat vertasivat kertaamisen tehokkuutta kahdella eri tavalla kerrattaessa. Toinen ryhmä opiskelijoita, kertasi tekemällä tehtäviä, jotka edellyttivät mieleenpalauttamista. Toinen ryhmä palautti asioita mieleen selittämällä sisältöjä toiselle opiskelijalle. Tiedetään, että mieleenpalauttaminen on erittäin tehokas tapa opiskella. Tässä tutkimuksessa molemmat ryhmät hyötyivätkin harjoittelusta. Suuremman hyödyn sai kuitenkin ryhmä, joka oli selittänyt asioita ääneen toisille.

Kun minä ponnistelin saadakseni välitettyä selkeitä ja käyttökelpoisia ajatuksia kirjan tuleville lukijoille tai kun opiskelijat muotoilivat opittuja sisältöjä sanoiksi, oppiminen tehostui.

Ajatus siitä, että aivot ovat kehittyneet selviytymistä edistäviksi, selittää osaltaan tätä ilmiötä. Toiminta johon liittyy vuorovaikutusta muiden kanssa mieltyy merkityksellisenä, selviytymistä edistävänä tavalla, jota irralliseksi koettujen tietojen pänttääminen tyypillisesti ei ole.

Lisäksi kokemusten ja ajatuksen alkujen muokkaaminen kielessä valmiimmiksi, ehjemmiksi, ymmärrettävämmiksi tukee sekin oppimista.

Yhdessä oppiminen kannattaa, koska siihen liittyy tyypillisesti näitä molempia elementtejä: tieto sanallistetaan ja se saa osoitteen ja (ainakin jonkinlaisen) tarkoituksen. Vuorovaikutus on oppimisen kannalta siis aivan olennaista.

Joskus tämä kuitenkin unohtuu. Opiskelija pänttää yksin tai luottaa siihen, että riittää, kun ajatukset ovat jotenkin pyörähtäneet mielessä. Selittäminen ja selkeyttäminen unohtuu ja tieto jää ikään kuin puolitiehen.

Vuorovaikutuksessa oppiminen tapahtuu usein epävirallisesti ja siksi ehkä vähän huomaamatta. Luokkatilanteissa ja koulun käytävillä syntyy puhetta myös opituista aiheista; yksi auttaa toista; käydään keskusteluja ohjatusti ja spontaanisti. Etäopetuksesta osa tästä jää tapahtumatta, vaikka kirjallisen ilmaisun merkitys ehkä korostuukin.

Opiskelijan kannattaisi mieltää mahdollisuus vuorovaikutukseen tapana opiskella. Yhdessä höpöttelyyn voi mennä hieman enemmän aikaa, mutta samalla tapahtuu monia oppimisen kannalta hyödyllisiä asioita. Myös virtuaaliset yleisöt: kirjan oletetut lukijat tai opiskelijan tietoa kertaavan ”luennon” mielikuvissa elävät kuulijat hyödyttävät ajattelua ja oppimista.

On luonnollista olla vuorovaikutuksessa. On luonnollista oppia muita varten.